Vapaat suunnat kirkon haasteena

Kauko Puottula
1989

Takaisin aloitussivulle

Viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu ns. vapaiden suuntien vaikutuksesta suomalaisessa uskonnollisessa kentässä. Keskustelun pääasiallisena virittäjänä on ollut Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Harri Heinon julkaisema tutkimus Vapaat suunnat suomalaisessa sielunmaisemassa (1988). Tätä keskustelua ovat myös ryydittäneet mm.:

Toimittaja Kirsi Myllyniemi esitti Sanansaattajassa 35/1988 eräitä huomautuksia Heinon tutkimuksesta. Tässä vielä muutama kommentti:

1. Voidaanko ilman helluntailaisia saada oikeaa kuvaa vapaiden suuntien vaikutuksesta? Kysymys on perusteltu, onhan helluntailaisten määrä suurempi kuin muiden vapaiden suuntien yhteinen jäsenmäärä. Aivan viime vuosiin asti helluntailaiset ovat olleet arkoja tilastoimaan jäseniään. Kuitenkin kiinnostus omaa liikettä koskevaan tutkimukseen on myös heillä lisääntymään päin. 2

2. Miten kaksoisjäsenyyden ottaminen huomioon vaikuttaisi tilastoihin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin? Ehkä sillä on vaikutusta. Kaksoisjäsenyys on kuitenkin erityisesti ajallemme kuuluva ilmiö. 3 Sitä on kai pidettävä merkkinä uskonnollisessa kentässä esiintyvistä muutospaineista. Siitä puhuttaessa tulisi ottaa huomioon mm.

3. Miten on mahdollista, että luterilaisen kirkon jäsenmäärä kasvaa, vaikka kirkosta eroamista on tapahtunut enemmän kuin kirkkoon liittymistä? Vastaus löytyy siitä, että syntyvyys ja kastettujen lasten määrä on vielä - mutta kuinka kauan? - ollut kuolleisuutta suurempi. Periaatteessa liittymiset ja eroamiset pitäisi suhteuttaa jäsenmääriin, toisaalta luterilaiseen kirkkoon, toisaalta vapaisiin suuntiin. Näin tarkasteltuna kuva muuttuu melkoisesti ja nimenomaan vapaiden suuntien eduksi.

4. Mihin vapaiden suuntien kasvu perustuu? Rekrytoivatko ne jäsenensä kirkosta vai uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomista? Suuntaavatko ne toimintansa ennestään aktiivisiin kirkon jäseniin vai passiivisiin ja välinpitämättömiin? Näistä tärkeistä, mutta vaikeista kysymyksistä jälkimmäinen lienee tärkein: tapahtuuko rekrytointi jo ennestään aktiivisista vai täysin suruttomista seurakuntalaisista. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen aina vuoteen 1960 vapaat suunnat näyttävät hankkineen jäsenensä pääasiassa kirkosta. Tähän osittain vaikutti 1950-luvulla vallinnut kirkollisveron perimisjärjestelmä, joka tuntui erityisesti ärsyttävän. Vuonna 1960 kirkollisvero tuli ennakkoperinnän piiriin ja kirkosta eroaminen väheni huomattavasti. 4

Tuon ajankohdan jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Useat ns. vapaista suunnista ovat ohittaneet voimakkaimman kasvukautensa ja vakiinnuttaneet asemansa uskonnollisella kartalla. Useimmille tuli eteen ns. toisen tai kolmannen polven ongelma eli miten saada vanhempien usko siirtymään lapsille. Jotta liike säilyisi vielä tässä tilanteessa elinvoimaisena kasvua pitäisi lisääntyvässä määrin tapahtua sisältä päin.

Oman lukunsa muodostavat jehovantodistajat, jotka ovat varsin hyvin ja tasaisen varmasti edenneet maassamme toisen maailmansodan jälkeen. Koska he omaavat jonkin verran vastakulttuurisia piirteitä, on ilmeistä, että he rekrytoivat uusia jäseniä sieltä mihin muut eivät osaa verkkojaan laskea: uskonnollisesti välinpitämättömistä ja niistä joilla ei juuri ole aikaisempaa uskonnollista taustaa.

Vapaita suuntia koskevassa keskustelussa on vähemmälle huomiolle jäänyt monia asioita. Tässä muutama:

  1. Vapaiden suuntien alueellinen levinneisyys ja siinä ilmenevät painopiste-erot. Vain helluntailaiset ja jehovantodistajat näyttävät tätä nykyä harjoittavan toimintaansa lähes koko maassa.
  2. Minkälainen on vapaiden suuntien jäsenistön ikärakenne ja sukupuolijakauma sekä niiden vaikutus ao. yhdyskunnan toimintaan ja imagoon. Tähän on luettavissa myös jäsenistön ammatillinen jakauma sekä keskimääräinen seurakunnassa vietetty aika. Miten tyytyväisiä jäsenet ovat seurakuntiinsa ja sen virkailijoihin? Miten paljon esiintyy luopumusta ja syntyy "uhreja"?
  3. Vapaiden suuntien vaikutus yhteiskunnassa ei ilmeisesti ole yksinomaan sidottu niiden jäsenmääriin.
  4. Todellista haastetta kirkolle tällä hetkellä ei ilmeisesti kuitenkaan ole odotettavissa vapaiden suuntien taholta - lukeutuvathan useimmat niistä kristinuskon sisälle. Todellisen haasteen kristinuskolle ja kirkolle muodostavat lisääntyvä maallistuminen sekä ns. uususkonnollinen etsintä.

Nootit

  1. Tässä yhteydessä olivat erityisesti esillä entiset jehovantodistajat, mormonit, lestadiolaiset ja adventistit. Esim. Aidolla uskonnolla ei ole uhreja. - Ristin Voitto 50/1987
  2. Esim. Helluntailaisuudesta vakavan tieteellisen tutkimuksen kohde. - Ristin Voitto 50/1987. Timo-Esa Tuuri, Vaasan läänin vapaiden suuntien vahvin alue. - Ristin Voitto 43/1986.
  3. Kaksoisjäsenyyden ongelma oli epävirallisesti esillä Helluntaiherätyksen ja luterilaisten neljännessä neuvottelussa, joka pidettiin 7.-9.9.1988 Kiskon Bergvikissä. Kaksoisjäsenyys on kysymys, josta keskustellaan jatkossakin. Sanansaattajan toisessa pääkirjoituksessa Reformoituja vai luterilaisia? todetaan heti alussa "Maassamme näyttää käynnistyvän keskustelu kasteesta ja kirkon jäsenyydestä." - Sanansaattaja 39/1988.
  4. Ks. Helsingin Sanomat 17.9.1988 s. 2. Kirkon jäsenyydestä luovutaan helpommin taloudellisen laskusuhdanteen aikana. 1950-luvulla, jolloin kirkosta eroaminen oli runsasta, eroamisalttius noudatti työttömyyslukuja ja taloudellisia suhdanteita; ts. mitä heikommin asiat olivat yhteiskunnassa, sitä enemmän ihmisiä erosi kirkosta.
Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle