Usko, tieto - arvot ja dogmit
Essee

Kauko Puottula
1992

Takaisin aloitussivulle

Esityksen aluksi pari mieltä virkistävää lausuntoa, jotka ovat silmiini osuneet. Näistä ensimmäinen on eksistentiaalis- hermeneuttiseen filosofiaan perehtyneen tutkijan, jonka dosenttiluentoja olen joskus kuunnellut mielenkiinnolla; jälkimmäinen taas on erään adventistipapin, jonka lausunto löytyy AA:n Viikon sanasta.

1. Lauri Routila totesi eräässä kansanomaisessa lehtikirjoituksessaan nasevasti:

"Meillä ei ole missään tilanteessa täydellistä varmuutta siitä, että käsityksemme ovat luotettavia ja että olemme riittävästi punninneet vaihtoehtoja... Meidän on opittava elämään siinä varmuudessa, että olettamuksemme ja uskomuksemme voivat olla erehdyksiä." (Turun Sanomat 28.5.1977).

Kyseisellä kirjoituksella oli veret pysäyttävä otsikko: Rajoittamaton kyseenalaisuus lähtökohtana - Ihminen luo itse elämää rikastuttavat päämäärät.

2. Viikon sanassa muutama kuukausi sitten käsiteltiin Jeesuksessa olemisen merkitystä ja todettiin mm:

"Joskus tulee sellainen vaikutelma, että ymmärtämisen tarve on yksi suuri hengellisyytemme rasite. Kaikesta on tehtävä teologiaa ennen kuin ollaan tyytyväisiä. Asiat on järjellistettävä ennen kuin ne muuttuvat todellisiksi." (AA 17/1992).

Mikäli tätä sitaattia, jossa kritisoidaan kaiken selvittämisen vaatimusta, rajoitutaan soveltamaan vain Jeesuksessa olemisen tai uskosta vanhurskauttamiskokemuksen tähdentämiseen - kuten Viikon sanassa tehtiinkin - sitaatin suhteen ei voida paljoa huomauttaa; mutta mikäli sitä tarkastellaan sellaisenaan ja sovelletaan myös muihin uskonelämän kysymyksiin sekä kirkon toimintastrategiaan (ml. kirkon harjoittama liiketoiminta) - liikutaan vähintäinkin heikoilla jäillä.

Usko ja ymmärrys

Tämä teksti tuo mieleen eräitä iskulauseita kirkkohistorian huomattavilta edustajilta. Augustinukselta on peräisin kuuluisa lausahdus: Usko ymmärtääksesi. Usko siis etsii ymmärrystä. Järki ei toimi omalla valollaan, vaan sen täytyy etsiä valoa jostakin ulkopuolisesta tulkintaprinsiipistä, joka ei ole järjen omassa piirissä. Järki on sokea kunnes usko ottaa sitä kädestä.

Uskon ja tiedon suhteesta Clemens Aleksandrialainen lausui: "Usko on hallitsevampi kuin tieto ja tämän kriteeri". Augustinus sanoi toisaalta: "En uskoisi evankeliumia, ellei minua saisi siihen katolisen kirkon arvovalta" ja toisaalta: "Ymmärrä siis, että uskoisit, ja usko että ymmärtäisit". Anselm Canterburylaisen ohjelmana oli ymmärrystä tavoitteleva usko: "En siis pyri ymmärtämään, että uskoisin, vaan uskon, että ymmärtäisin". Abaelardus taas lausui: "Mihinkään ei ole uskottava, ellei sitä ensin ole ymmärretty." Tuomas Akvinolaisen mukaan tieto ja usko eivät ole vastakkaisia, vaan tieto palvelee uskoa, joka täydellistää sen.

Toisenlaisiakin tunnuslauseita toki löytyy, jotka monessa suhteessa muistuttavat em. Viikon sanaa. Tertullianus eräissä päätelmissään kieltää kiivaasti järjen ja tuomitsee kreikkalaisen filosofian langenneitten enkelten morsiuslahjaksi ihmisten tyttärille ja kreikkalaiset filosofit kerettiläisten patriarkoiksi. Häneltä on peräisin lausahdus: Uskon koska se on mieletöntä (absurdia, joka voidaan kääntää myös 'järjetöntä tai mahdotonta'). Amerikkalainen fundamentalismi ja sen jyrkkä eksklusiivinen teologia, joka sijoittaa modernin ajattelun "kiusauksen" ja "ahdistuksen" kategorioihin, argumentoi usein uskon koska se on mahdotonta -periaatteesta käsin (Pöhlmann). Tällainen asenne johdonmukaisesti sovellettuna johtaa henkiseen laiskuuteen ja lamauttaa ajattelun. Kirkko omaksuessaan tämän periaatteen laiminlyö tuotekehittelynsä.

Tosin Lutherkin toisinaan puhui järkihuorasta. Kukapa meistä ei joskus olisi kuullut intomielisissä piireissä vedottavan Paavaliin: "Me [ei siis Jumala tai Pyhä Henki] hajotamme maahan järjen päätelmät." Tällainen strategia epäilemättä soveltuukin moniin uskon tempauksiin, jopa kirkon rakentamiseen. Mutta sen soveltuvuutta vaikkapa kirkon liiketoiminnan johtavaksi periaatteeksi tai EU-keskustelun pohjaksi on syytä vahvasti epäillä.

Käsitys Jumalasta

Kirkon tutkimuslaitos on usein gallup-tutkimusten yhteydessä kysynyt "Uskotteko Jumalaan kirkon opettamalla tavalla?" Tällöin on usein päädytty johtopäätökseen, että usko Jumalaan yleensä on huomattavasti korkeampaa kuin usko Jumalaan kirkon opettamalla tavalla. Ongelmallista tässä on se onko kirkon opetus todella ymmärretty oikein vai onko kirkon opetukseksi kukaties tulkittu jokin lapsuudessa esim. rippikoulussa kuultu asia. Varsin usein kirkon opettamat asiat kansan keskuudessa joko ymmärtyvät väärin, puutteellisesti tai yksipuolisesti. Ymmärtyyköhän se aina edes kleeruksen piirissäkään oikein?

Edellä siteeraamani Routila jatkaa:

"Nykyihmiseltä puuttuvat elämää rikastuttavat sisällölliset päämäärät. Nyt rohkenen ottaa askeleen, jota monet voivat pitää julkeana. Aion näet sanoa, ettei ole ihme, että ne puuttuvat, sillä on perin mahdollista, että sellaisia päämääriä ei ole ensinkään olemassa. On pikemminkin lähdettävä siitä kylmästä tosiasiasta, että olemme tässä maailmassa ja että riippuu ratkaisevasti ihmisestä itsestään, miten rikkaita päämääriä hänen onnistuu asettaa elämälleen. On ihmisen oma, luovuttamaton tehtävä luoda elämää rikastuttavia päämääriä. Koskaan ei pitäisi silti kuvitella, että jokin päämäärä tai arvojärjestelmä on tärkeämpi kuin siihen kohdistuva kritiikki. Meidän on pikemminkin opittava elämään siinä varmuudessa, että olettamuksemme ja uskomuksemme voivat olla erehdyksiä. Kun ihmisen elämää määrää rehellinen ja vilpitön pyrkimys, hänellä on toivoa." (Turun Sanomat 28.5.1977).

Routila tässä paljastuu melkoiseksi idealistiksi. Niitä olivat myös adventtiliikkeen pioneerit 1840-luvulla Yhdysvalloissa ja monet utopistiset yhteisöt, jotka loivat elämälleen rikkaita päämääriä.

Useiden aikuisten ihmisten jumalakäsitys on jollakin tavoin jäänyt lapsipuolen asemaan; ts. useimmilla uskovilla käsitys Jumalasta ei ole juurikaan kehittynyt siitä, mihin se lapsuudessa ja nuoruudessa jäi. Miltei samanaikaisesti kuitenkin ihmetellään miksi uskovat niin laiskasti palvelevat Jumalaansa, eikä (haluta) nähdä sitä yhteyttä mikä ehkä on toisaalla lapsuuden aikaisen jumalakäsityksen varaan rakentuvan uskonnollisen järjestelmän ja toisaalla niiden älyllisten ja eettisten haasteiden välillä, joiden piirissä ihminen nyt aikuisena elää. Epäkohtaa ei ehkä korjata siksi, että lapsuudenaikaista jumalakuvaa opettavien liikkeiden toiminnalta pelätään putoavan pohja pois. Mutta sittenkin! Eikö Paavali sanonut: "Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on." (1 Kor 13:11). Lapsihan uskoo ymmärtämättä, mutta pitääkö sitä edellyttää myös aikuisilta.

Usko ja arvot

Elämä vaatii ihmistä valitsemaan. Perusvalintojaan ihminen ei voi perustella tieteellä tai tiedoilla vaan arvoilla. Arvot edellyttävät uskoa siihen, että jotkut asiat ovat arvokkaita, toiset arvottomia tai vahingollisia.

Kristillinen usko on henkilökohtaisesti elettyä yhteyttä Jumalaan. ålylliseltä kannalta se on tuon yhteyden ilmaisemista väitteinä (esim. "Jumala on Luoja") ja niiden liittämistä muuhun tietoon ja elämän kokonaisuuteen. Kristillinen usko on kristillisten arvojen (esim. pyrkimys totuuteen, oikeudenmukaisuuteen jne.) ilmaisemista, perustelemista, löytämistä, kokemista ja toteuttamista. Uskolla ihminen vastaanottaa Jumalan ilmoituksen.

Kristillisen uskon mukaan ilmoitus on Jumalan toimintaa, jonka kautta hän ilmaisee itseään ihmiselle. Kristillisen uskon mukaan Jumalan ilmoitus on Jeesus Kristus, jossa Jumala lähestyy ihmistä inhimillisesti tajuttavalla tavalla, ihmisenä.

Tieto ilmentää älyllistä asennetta todellisuuteen, jota koskevia väitteitä ilmaistaan lauseina (esim. "Maapallo on pyöreä). Tiede edustaa tieteellisten menetelmien mukaan muodostettua tietoa. Tiede ei sano, onko elämällä mitään tarkoitusta tai arvoa, mutta suurin osa ihmisistä toimii, ikään kuin elämällä olisi jokin tarkoitus. Tiede tarjoaa hyvän ja välttämättömän kartan todellisuudesta, mutta ihmisen on itse vaellettava tuossa todellisuudessa ja valittava siinä reittinsä kompassin avulla. Tiede toimii palvelijana, joka neuvoo, miten ihminen pääsee kohti tavoitteita, joita hän pitää tärkeinä. Mutta nuo tavoitteet ihmisen on omaksuttava uskolla.

Arvot ja dogmit

Vuosien mittaan olen pohdiskellut opillisia kysymyksiä, niiden asemaa ja merkitystä monelta kannalta. Tehdäänpä pieni ajatuskoe.

Dogmien takana on erilaisia arvoja. Yhteisö tai kirkko määrittäessään arvoja formuloi ne dogmeiksi konkretisoidakseen niitä. "Uskonkappaleet eivät ole sanoja, vaan arvoja; arvoja, jotka avartavat henkistä näköpiiriämme." (Johdatus uskonelämään. "Hollantilainen katekismus". 1976. s. 99). Näin ollen dogmit eivät olisi itse todellisuus, arvot kylläkin. Opillisissa kiistoissa tämä seikka kuitenkin unohtuu helposti. Niinpä reformistit saatetaan nähdä turvalliseksi koetun arvoperustan murskaajina. Tämä on nähty mm. suhtautumisessa naispappeuteen sekä tiettyjen herätysliikkeiden suhtautumisessa uuteen raamatunkäännökseen.

Jo uskontotieteen peruskursseilla pohdittiin muinaisen haltijauskon ilmentymiä. Eri haltijat, kuten kodinhaltijat, riihenhaltijat jne. ylläpitivät keskeisiä elämänarvoja silloisessa maatalousyhteiskunnassa. Jopa kansanomainen piru - vaikka se miellettiinkin Jumalan vastustajaksi - hyvinkin konkreettisesti ja tehokkaasti opetti dekalogin noudattamisen arvoa ja merkitystä. Eikä sosiologian opintojen yhteydessäkään voi olla törmäämättä ajatukseen siitä, että arvot ohjaavat ja määräävät yhteiskunnassa hyvinkin monenlaisia asioita. Erityisesti tässä yhteydessä on mainittava Weber ja Durkheim.

Useista ekumeenisista asiakirjoista löytynee tämän tyyppistä pohdiskelua. Käytän tässä esimerkkinä roomalaiskatolista Hollantilaista katekismusta. En niinkään sen vuoksi että se on roomalaiskatolinen, vaan pikemminkin sen vuoksi, että adventtikirkolla ei ole ollut oman uskonsa systemaattista yleisesitystä, sellaista jossa asetutaan dialogiin modernin ajattelun kanssa. Tosin on olemassa Questions on doctrine, mutta sitä ei ole virallisesti hyväksytty eikä se asetu dialogiin. Opillisissa keskusteluissa siihen on yleensä suhtauduttu ristiriitaisin tuntein. Teos Raamattu tunnustuskirjana sisältää uudemman virallisen tulkinnan 27 perusluonteisesta opinkohdasta selityksineen, mutta se ei asetu dialogiin modernin ajattelun kanssa.

Hollantilainen katekismus, joka valmistui Vatikaanin 2. konsiilin jälkeen, on esimerkki siitä mikä merkitys jatkuvalla tuotekehittelyllä on kirkoille. Siinä todetaan mm.:

Eukaristiaa on paljon mietitty...Se on uskomme kaikkien suurten totuuksien leikkauspisteessä. Siksi ei olekaan ihme, että kirkkohistorian jokainen aikakausi on löytänyt tästä jumalallisen yksinkertaisesta tapahtumasta aina uusia arvoja.. (s. 410).
Kirkon tehtävänä on antaa tämä lahja edelleen ja suojella sitä. Se uskoo, että Jumalan Henki antaa sille apua tässä tehtävässä. Siksi se vuosisatojen kuluessa on yhä uudestaan julistanut uskovia velvoittavia oppeja... Näillä määrittelyillä on useinkin tahdottu puolustaa kristillisiä totuuksia tiettynä aikana tai tiettyjä väärinkäsityksiä vastaan. Jotta voisimme ymmärtää ne oikein, meidän on aina kysyttävä: Mitä kristillisiä arvoja, evankeliumin arvoja, silloin tahdottiin pelastaa? Nämä arvot on sitten julistettava oman aikamme kieltä ja ilmaisutapaa käyttäen. (s. 411).
Koskaan emme tavoita itse totuutta vaan aina vain totuuden kielellisen ilmaisun. Sama totuus on muotoiltava ja sovellettava aina uudestaan, jos se tahdotaan estää kuihtumasta ja kuolemasta... Kun totuus on ilmaistu uudella tavalla, kaikki näyttää nyt horjuvan. (s. 447)
Jos [opetusvirka] tahtoo pysyä uskollisena evankeliumille ja omalle menneisyydelleen, se ei ole jäykkä järjestelmä vaan elävä ääni. Se tulkitsee evankeliumin arvoja jokaiselle ajalle uudestaan. Tämä merkitsee, että kaikkia tulkintoja voi ja täytyy voida myöhemmin tarkistaa. (s. 448). (Kursivointi Hollantil. katekismuksen; alleviivaus K.P:n).

Ylläolevissa sitaateissa korostetaan toisaalta (perus)arvojen muuttumattomuutta vaikka uskontotuudet voivat saada ajan funktiona erilaisia määrittelyjä sekä toisaalta miten esim. eukaristiasta löytyy ajan funktiona yhä uusia arvoja, vaikka itse dogmi pysyy suhteellisen muuttumattomana. Teinonen ilmaisee asian toisin viittaamatta arvoihin: "Vaikka itse dogma onkin muuttumaton, siinä tapahtuu kehkeytymistä sikäli, että sen esittämistavassa ja ymmärtämisessä tapahtuu kypsymistä ja kasvua." Näinhän on tapahtunut myös adventtikirkon profetioiden tulkinnassa. Muutenkaan em. kohtia ei ole vaikea ymmärtää adventistiselta kannalta. Suuren pettymyksen läpikäyneille pioneereille kirkastui vähitellen Raamattua yhdessä tutkimalla oppi toisensa jälkeen. Kaiken takana oli kuitenkin tuo arvokas kokemus.

Näin tarkastellen uskonnon tavoitteet nousevat tärkeimmiksi kuin sen yksittäiset opit ja erityiskorostukset. Niin ikään eri maailmanuskontojen takaa voisi löytyä myös yhteisiä tavoitteita ja arvoja. Esim. pyrkimys hyvyyteen, halu vähentää kärsimystä, tai tarve hakea tasapainoa ulkoisen teknologisen kehityksen ja sisäisen rauhan löytymisen välillä.

Yksipuolinen ontologinen tarkastelu ei varmaankaan niihin ulottuisi: sehän näpertelee yksittäisten dogmien kanssa. Sen sijaan aksiologisella (arvofilosofisella) tasolla tapahtuva tarkastelu voisi tuottaa hyvinkin suuria yllätyksiä. Esim. kalvinismin piirissä suhtaudutaan ristiriitaisesti vapaan tahdon ongelmaan: on jyrkkää predestinaatiota sekä arminiolaisuutta. (Tätä viimemainittua lähellä liikutaan myös adventtikirkossa). Kummankin virtauksen piirissä ihmisiä kuitenkin ohjaillaan melko samanlaiseen uskonratkaisuun. On siis mahdollista että teoreettisesti hyvinkin erilaiset opit voivat johtaa samantapaisiin käytännön elämän ratkaisuihin.

Tämäntapainen tarkastelu panee pakosta arvioimaan uudelleen esim. New Age -liikettä. Arvofilosofisesti se ilmeisesti onkin huomattavasti kristillisempi kuin dogmaattisesti tarkasteltuna. Arvokeskeinen tarkastelu voisi tuoda myös uutta valoa siihen miksi useat opilliset riidat ovat niin sitkeähenkisiä ja jopa verisiä seuraamuksiltaan.

Usko ja tieto

Teistisissä (ja monoteistisissa) uskonnoissa (esim. Lähi-idässä syntyneissä) uskon ja järjen ongelma on yleensä koettu suurempana kuin monistisissa uskonnoissa (esim. Intiassa tai Kiinassa syntyneissä). Esim. hindulaisuudessa kehitysoppi ei suurempia ongelmia aiheuttane, koska biologinen evoluutio on analoginen sielunvaelluksen kanssa. Jossain määrin tämän ongelman olemassaolo tai sen puuttuminen selittyy Jumalan tuonpuoleisuudesta käsin monoteistisissa uskonnoissa sekä jumalan (-lten) immanenttisuudesta monistisissa ja polyteistisissa uskonnoissa.

Ilmeistä kuitenkin on, että länsimainen teknologia on aiheuttanut monenlaisia - joskin toisenlaisia - ongelmia esim. hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, shintolaisuudessa (vrt. Japanin tappio toisessa maailmansodassa, nopea teollistuminen sen jälkeen sekä sen seuraukset). Islamin nousu Iranin vallankumouksen jälkeen ainakin jossain määrin selittynee siitä, että sitä tunnustavat ihmiset ovat pääsemässä heitä aikaisemmin vaivanneesta alemmuudentunteestaan ja ylistävät nyt Allahia öljystä.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle