Mietteitä EY:n kynnyksellä

Uhkakuvia ja asiatietoja
Kauko Puottula 1993

Takaisin aloitussivulle

Olin tilaisuudessa kuulemaan Leo Melleriä, joka jaksoi hehkuttaa EY:tä vastaan eräänä maaliskuisena maanantai-iltana 1992 täydet 4 tuntia. Suomi oli tuolloin jo jättänyt hakemuksensa EY:n komissiolle. Monenlaista varsin kirjavaa asiaa ehti sinä aikana vyöryä kuulijoiden tajuntaan. Ehtipä välillä kauppaamaan kasettejaankin - eihän hän ole myyntimiehenäkään mikään tuntematon suuruus. On kuulemma jopa pyydetty Albanian konsuliksi. Videokamera pyöri illan tähden ympärillä kaiken aikaa, eikä syyttä, sillä nykyään lienee pula sellaisista puhujista, jotka pystyvät pitämään yllä kuulijoiden mielenkiintoa tuntikausia.

EY on siis - tai ainakin tulee olemaan - Ilmestyskirjan peto. Se tulee käymään lävitse eräitä muodonmuutoksia. Ensin on EY (=Euroopan Yhteisö), sitten tulee LEU (=Länsi-Euroopan Unioni), minkä jälkeen tulee AKU (=Antikristillinen Unioni). Jacques Delorsin seuraaja tuleekin jo mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan itse antikristus.

Yllättävää oli, ettei tässä tilaisuudessa lainkaan väläytetty eräille fundamentalisteille, mm. adventisteille, hyvin tuttua Rooman korttia. Sitäkin enemmän eri salaseurojen kortteja, kuten Grand Orientin ja vapaamuurarien. Ehkäpä siksi, että kuulijoiden on varsin vaikeaa tarkistaa salaseuroja koskevia väitteitä. Ranskan nykyisen presidentin Mitterrandin veli on kuulemma Grand Orientin korkein johtaja. Grand Orient, joka syntyi Ranskan vallankumouksen aikoihin, on vahvasti uskontojen vastainen sekä palvelee Lusiferia. Myös Belgian entinen ulkoministeri, Naton entinen pääsihteeri Paul Henri Spaak on Grand Orientin suurmestari. Jean Monnet, jota pidetään Euroopan yhdentymisen isänä, on kuulemma saanut koko joukon salaisia vihkimyksiä Egyptissä.

Niin ikään varsin mielenkiintoinen oli ajatus siitä, että Euroopan yhdentyminen on tullut mahdolliseksi vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun Englannissa syntynyt vapaamuurarien liike on lähentynyt mannermaisia salaseuroja. Tämän pitäisi sitten selittää sen miksi Englanti ei ole alusta asti ollut mukana yhdentymisprosessissa, vaan on tullut jälkijunassa. Mieleen nousi kuitenkin epäuskoinen kysymys siitä voidaanko luotettavasti osoittaa, että salaseuroilla olisi menneinä aikoina ollut keskeinen historian kulkua ohjaava rooli.

Todisteina käytettiin mm. Euroopan Neuvoston useissa painotuotteissa esiintyvää kuvaa kellosta, jonka viisarit näyttivät 6 minuuttia vaille keskiyötä. Mikä yhteys sillä sitten on pedon lukuun 666 jäi kylläkin epäselväksi. Paljon puhuva oli International Managementin (joulukuun 1991?) kannessa oleva kuva Euroopasta linnoituksena, jonne ulkopuolinen pääsee vain laskusillan kautta. Pedon merkistä puhuttaessa ei unohdettu EAN- viivakoodiakaan, niin kuin ei luottokorttiakaan. Unohtaa ei sovi sitäkään, että kenen tahansa puhelinnumerossa tai postiosoitteessa voi esiintyä kuutosia runsaanlaisesti. Näin myös oli aikoinaan Kristillisen keskuksen ja Taivaskanavan kohdalla.

Mieleen jäi kuitenkin vahva epäilys siitä käytettiinkö kaikkia dokumentteja mm lehtileikkeitä yms. oikeissa yhteyksissään. Yllättävän paljon esitettiin iltapäivälehdistä ja juorulehdistä saksittuja leikkeitä. Näytti siltä, että niistäkin poimittiin lähinnä vain raflaava otsikko sekä kaikkein mojovin, tarkoitukseen parhaiten sopiva virke. Ettei puhuja vain sortunut populismin kiusaukseen ja sotkenut politiikkaa ja Raamatun apokalyptiikkaa keskenään?

Ei kuitenkaan voida kiistää sitä etteikö puhuja olisi aiheeseen laajasti perehtynyt ja hankkinut käsiinsä arvokasta ja ainutlaatuista materiaalia. Mutta ovatko asiat liitetty toisiinsa oikein ja ovatko niistä tehdyt johtopäätökset todella oikeita? Ettei vain olisi tehty uutisia Frank Pappa -shown tyyliin: vain olennainen on tärkeää.

Nebukadnessarin kuvapatsastakaan ei tietysti voitu unohtaa. Eri historian vaiheet käytiin läpi päästä aina varpaisiin asti. Parusian viipymisen patsaan tulkinnalle aiheuttamaa ongelmaa ei tietenkään käsitelty. Jo alkukristityt sekä kirkkoisät yleensä ymmärsivät rautaisilla säärillä tarkoitettavan Roomaa. Mm. K.V. Osola osoittaa tutkielmassaan Antikristus ja maailmanloppu kirkkoisien kirjoituksissa (1924-1925) hyvin vakuuttavasti miten kaikki alkukirkon laatimat maailmanlopun laskelmat ulottuivat muutaman kymmenen tai korkeintaan sadan vuoden päähän niiden esittämisajankohdasta. Niinpä vuosi 500 jKr olikin alkukirkossa viimeinen virstanpylväs. Tällöin viimeistään taivaasta tuleva kivi murskaisi patsaan. Koska kivi ei ole vieläkään tuhonnut patsasta, ei voi välttyä epäuskoiselta ajatukselta, että selityksissä on vastaisuudessa yhä enemmän kiinnitettävä huomio myös varpaiden kynsiin.

***

Mutta myös Rooman kortilla on ahkerat käyttäjänsä. Erityisen innokkaasti sitä on käyttänyt Kristillinen liitto puheissa ja kirjoituksissa sekä Kansanlähetyksen äänitorvi Uusi tie. Jo puoli vuotta ennen paavin Suomen vierailua kesäkuussa 1989 Adventtiairut veti näyttävästi Rooman kortin esille, erityisesti antikristusta käsittelevässä erikoisnumerossaan 50/1988. Sen sijaan Kotimaa, Sanansaattaja ja Ristin Voitto eivät ole turvautuneet Rooman korttiin. Nämä lehdet ovat esittäneet EY:n suhteen myönteisiä tai neutraaleja kannanottoja.

Jopa vanhoillislestadiolaisille EY on ongelmistaan huolimatta tervetullut. SRK:n hiljattain eronnut puheenjohtaja, eversti evp. Erkki Reinikainen viittaa sotilaallisiin seikkoihin: "EY on varma tae isänmaan tulevaisuudelle. Venäjällä on kaikki eväät täyteen kaaokseen. Panslavistinen ajattelu voimistuu, talous on totaalisesti romahtanut ja miljoona-armeija yhä kotiuttamatta. Puolustuskykyinen Suomi EY:n jäsenenä on itsenäisyytemme vahva valttikortti." (Aamulehti 28.6.1992)

Usein näkee Itä-Euroopan mullistusten yhteydessä viitattavan sosialismin luhistumiseen sekä marxilaisuuden ja materialismin jälkeensä jättämään tyhjiöön, jonka roomalaiskatolisen kirkon uskotaan aikanaan täyttävän. (Esim. Wiljam Aittala, AA 44/1991). Onhan roomalaiskatolinen kirkko pyrkinyt aktiivisesti tarjoamaan toisenlaista yhteiskuntamallia omista lähtökohdistaan käsin. Tästä syystä eräissä protestanttisissa kirkoissa on huolestuttu siitä pyrkiikö roomalaiskatolinen kirkko jälleen sellaiseen valta-asemaan, jossa muiden kirkkojen työmahdollisuudet kaventuvat.

Eri kirkkojen keskinäistä kilpailua huomattavasti tärkeämpi kysymys on kuitenkin pääseekö kristillinen sanoma ylipäätään mukaan Itä-Euroopan ihmisten uuteen maailmaan. Sen perusteella, että heillä on varsin vähän uskonnollista tietoa, on luultavampaa, että pisimmän korren siellä vetää sellainen järjestö, jolla on eniten rahaa takanaan. Näin tarkastellen jäljet johtaisivat pikemminkin USA:han. Sitä paitsi onhan kirkko ylikansallinen, miksi sen tulisi pelätä Euroopan yhdentymistä? Eikä yhdentyminen ole kirkolle edes uusi ilmiö.

Toisaalta esim. Puolan vaaleissa syksyllä 1991 katoliset eivät menestyneet odotetulla tavalla. Itä-Euroopan nopeat muutoksetkaan eivät näillä näkymin siirrä vanhaa idän ja lännen kirkon välistä kulttuurirajaa. Vankka katolinen väestöpohja löytyy myös Tsekkoslovakiasta, Liettuasta, Unkarista, Sloveniasta ja Kroatiasta. Euroopan viimeaikainen kehitys ja uudenlainen vapaus ovat synnyttäneet voimakkaan muutoksen pelon, jota pyritään torjumaan mm. nationalististen aatteiden avulla. Erilaiset uskonnolliset elementitkin voivat ruokkia nationalismia. Nationalismin ohella nostaa päätään erityinen rasismin aalto. Etsittäessä syitä rasismin voimistumiseen on kysyttävä mistä ja milloin saamme ne viholliskuvat, jotka myöhemmin johtavat rasistisiin asenteisiin. (Sana 23/1992)

Nämä voimistuvat kansallisuusaatteet yleensä vieroksuvat ylikansallisia liikkeitä - kuten roomalaiskatolisuutta - ainakin pitemmällä tähtäimellä. Itsenäisten kansallisvaltioiden syntyhän keskiajan lopulla nimenomaan pirstoi siihen asti yhtenäisen katolisen kirkon.

On myös tuotu esille, että EY:stä olisi tulossa erityisesti roomalaiskatolisen kirkon työrukkanen. Roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksen lisääntymistä EY:ssä on liioiteltu. Se on kyllä protestanttisia kirkkoja systemaattisemmin valmistautunut Euroopan yhdentymiseen ja myös pyrkinyt siihen, että sen työssä otetaan huomioon ne mahdollisuudet joita Euroopan yhdentyminen avaa. Tämän vuoksi roomalaiskatolisella kirkolla on asiantuntijoita, joilla on ollut mahdollisuus seurata kaikkea sitä poliittista ja sosiaalista keskustelua, jota EY:n piirissä käydään. Sillä on Brysselissä jäntevää seurantatyötä; protestanteilla ei ole mahdollisuuksia vastaavaan työhön osittain oman heikkoutensa ja hajanaisuutensa johdosta.

Tästä kuitenkin virheellisesti päätellään, että roomalaiskatolisella kirkolla olisi valtauspyrkimyksiä. Muiden kirkkojen eurokuntoa pitäisi pikemminkin nostaa erityisen valmennusohjelman avulla. Luterilaisen maailmanliiton johtoryhmään kuuluva tiedotusjohtaja Anneli Janhonen toteaa lehtihaastattelussa, että yhdentyvässä Euroopassa vähemmistöön jäävällä luterilaisella kirkolla on oma paikkansa, mutta sen on oltava tarvittaessa myös valmis etsimään itselleen entistä selkeämpi profiili. Luterilaisella maailmanliitolla ei ole virallista kantaa Euroopan kehitykseen. (Turun Sanomat 3.2.1992, s. 11)

Syytä on myös pitää mielessä, että Länsi-Euroopassa ihmiset etsivät entistä enemmän ilmaisua uskolleen kirkkojensa virallisen toiminnan ulkopuolelta. Miksi näin on? Kirkot usein yksioikoisesti selittävät sen maallistumiseksi, eivätkä mielellään näe tässä uutta hengellistä etsintää.

EY:llä on hyvin aktiivinen kehitysyhteistyöpolitiikka, joka EY:n vastustajien keskuudessa on aiheettomasti asetettu kyseenalaiseksi. EY on rahoittanut tuntuvasti mm. kirkollisten järjestöjen Afrikan nälkä -projekteja. (Kotimaa 15/25.2.1992)

Suomen luterilaisen kirkon ulkomaalaisasiain keskuksen kannanoton mukaan kansainvälisestä yhteistyöstä päättämisen tulee ensisijaisesti nojautua tosiasioihin ja järkiperäiseen harkintaan. Raamattu ei tässä suhteessa tarjoa mitään yksiselitteistä vastausta. Suomen kansainvälisestä yhteistyöstä päätettäessä kristittyjen velvollisuutena on punnita, mikä ratkaisu luo parhaat edellytykset rauhalle, oikeudenmukaisuudelle, ympäristöstä huolehtimiselle ja muulle kansainvälisen vastuun kantamiselle. Kannanotto vetoaa siis järkiperäisen harkinnan puolesta. Pohdittava on myös sitä, mikä vaihtoehto turvaa parhaiten maan taloudellisen kehittämisen, kansalaisten toimeentulon ja sosiaaliturvan. (Kotimaa 12/14.2. 1992)

***

Adventtikirkon julistus ja opetus on Rooman kortista johtuen ollut EY-vastaista. Se ilmenee myös Matti Markkasen puheesta Suomen Kuvalehden (7/1992) mukaan, Adventtiairuen pääkirjoituksesta (12/1992) sekä Olavi Peltosen kirjoituksesta Nykyajassa (7/1992). Kalervo Aromäki näyttää varovaisemmalta: "Ei yhdentynyt Eurooppa ole peto. Vasta sitten jos se käyttää valtaansa ja asemaansa yhteiskunnallisten säädösten ja asetusten pakkonoudattamiseksi. Ja se on täysin mahdollista." (Nykyaika 3-4/1992). Mutta kaikki se mikä on mahdollista ei kuitenkaan välttämättä toteudu.

Kirkot ovat usein pitäneet kansainvälistymistä uhkana ja ovat pelänneet rajojen takana vaanivia vieraita uskontoja ja ateistisia ideologioita. Vähemmälle huomiolle on jäänyt kysymys siitä mitä mahdollisuuksia ja haasteita EY toteutuessaan tuo kirkon julistukselle. Seppo Pehkonen kirjoittaa siitä helluntailaisten näkökulmasta todeten mm.:

EY-ratkaisujen myötä voi olla pian todellisuutta, että kohtaamme kotikaupungissamme yhä useammin muiden maiden kansalaisia, joiden uskonnollinen tausta on katolinen tai islamilainen tai newagelainen tai jotain muuta. Onko meillä valmiuksia välittää heille evankeliumi? Minkälaisia evankelioimistyön strategian muutoksia meidän tulisi toteuttaa?
Peruslähtökohtana pitäisi olla kaiketi asennekasvatus.... Samalla tulisi ymmärtää kansainvälistyminen Jumalan antamana mahdollisuutena evankelioimis- ja lähetystyöhön. (Ristin Voitto 8/1992)

Epäilemättä kansainvälistymisen tuomat haasteet ovat samantapaisia myös muissa kirkoissa. Lähetystyössä vastapuolen ja hänen jäsen- tai viiteryhmänsä osoittaminen pedoksi tai antikristukseksi voi tuntua erityisen houkuttelevalta. Se ei kuitenkaan voi toimia erityisen hedelmällisenä lähtökohtana, koska tällöin ei synny dialogia osapuolten kesken. Omaa heikkoa itsetuntoa näin voidaan kuitenkin yrittää pönkittää.

Ajatus siitä, että antikristus nousee Euroopasta saattaa kuulostaa esim. kiinalaisen tai amerikkalaisen mielestä verraten nurkkapatrioottiselta. Hieman samantapaista nurkkapatrioottisuutta voidaan nähdä myös varhaisten adventistien 1850-luvulla omaksumassa käsityksessä Yhdysvalloista karitsansarvisena petona, varsinkin kun asiaa tarkastelee eurooppalaisesta näkökulmasta. Vuosikymmen aikaisemmin isänmaanvastaisuus motivoitiin 4. Esran kirjan kotkanäyn avulla.

Ellen Whiten postuumissa kokoomateoksessa Evangelism on erityinen luku Laboring for special classes sekä sen alaosastona Reaching catholics, joka voisi tässä tilanteessa avata uusia näkökulmia. Siihen on koottu EGW:n lausuntoja vuosilta 1887, 1896, 1902, 1906 ja 1909. Nämä lausunnot ovat suhteessa katoliseen kirkkoon huomattavasti maltillisempia ja asiallisempia kuin ne katolisen hirmuvallan kauhukuvat, joihin Suuren taistelun sivuilla ei voi olla törmäämättä. Näistä useimmat ovat syntyneet Suuren taistelun 1. laitoksen (1888) jälkeen. Muutama näyte on paikallaan:

Meidän ei tule... rakentaa tarpeettomia esteitä itsemme ja muiden kirkkokuntien, erityisesti katolisten, välille, niin että he ajattelisivat meidän olevan heidän verivihollisiaan (avowed enemies). (EGW, Ms 14, 1887; Ev 573, 574).
On olemassa vaara, että saarnaajamme puhuvat liikaa katolisia vastaan ja herättävät henkiin katolisen kirkon sitkeät meihin kohdistuvat ennakkoluulot. (EGW, Kirje 39, 1887; Ev 574).
Meidän tulee olla varovaisia ettemme hyökkää ja tuomitse niitä, joilla ei ole sitä valoa joka meillä on. Meidän ei tule poiketa tieltämme hyökätäksemme ankarasti katolisten kimppuun. (EGW, 9 T 244; Ev 575. (1909)).

Vuoteen 1888 osui myös Minneapolisin kokous, jossa oli esillä kysymys uskosta vanhurskauttamisesta, mikä saattoi avartaa osanottajien mieliä myös suhteessa muihin kirkkoihin. Niin ikään on mahdollista, että Ellen Whiten Australiassa 1890-luvulla viettämät "pakkosiirtolaisvuodet" olisivat avartaneet häntä.

Adventtikirkon jäseniä on varsin huonosti informoitu Euroopan yhdentymisen myönteisestä puolesta. Adventtikirkon eurokuntoa on pohdittu ainakin Newbold Forumissa, joka on toiminut Englannissa lähinnä eri maiden työntekijäoppilaiden keskuudessa. Veli Kallion mukaan "sen tehtävänä on käynnistää keskustelu ja toimia vuoden 1992 tutkimuksen keskipisteenä, jotta adventtikirkko välttyisi taloudellisilta vahingoilta ja saisi yhdentyneen Euroopan hyödyt heti käytettäväkseen." (Veli Kallio, Aa 47/ 1988). Kuten tunnettua, on kysymys taloudellisista vahingoista ollut adventtikirkossa hyvin keskeinen keskustelun aihe joulukuusta 1991 lähtien.

Kallio viittaa tässä yhteydessä myös adventtikirkon ravintoaineteollisuuden haasteisiin (esim. Englannin Granose, Saksan De-Vau-Ge GmbH sekä Tanskan Nutana). Osaston kirjallisuustyön johtaja Kaj Pedersen puolestaan arveli, että "Euroopan Yhdysvallat saattaisi olla aivan lyhyt historiallinen vaihe, kenties 20-30 vuotta." (Aa 47/1988). Pedersenillä on saattanut olla mielessään Ilm 17:12: "10 kuningasta... saavat vallan... yhdeksi hetkeksi..."

Vaikka yhdentymisessä nähtäisiinkin olevan aineksia uhkaavan petovallan syntymiselle, tarjoaa se myös erityisiä mahdollisuuksia ja haasteita, joihin ei minkään itseään kunnioittavan kirkon pitäisi olla varaa tarttumatta. Libertyn toimittaja Roland Hegstad varoittaakin ideologisesta sokeudesta:

Voimme pitäytyä niin kapeakatseisesti Suuren taistelun esittämään kuvaan, että emme näe, miten ympäröivä maailma on muuttunut. "Näin siellä sanotaan ja näin asioiden täytyy kehittyä." (Aa 49/1987).
Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle