Jälleensyntyminen ja kristinusko

Kauko Puottula
1992


Takaisin aloitussivulle

Teosofinen liike on yli sadan vuoden ajan tehnyt tunnetuksi jälleensyntymisoppia länsimailla. Liikkeen perustajat, madame Blavatsky ja eversti Olcott, jotka suhtautuivat kristinuskoon ja kirkkoon varsin kriittisesti, tutustuivat jälleensyntymisoppiin oleskellessaan Intiassa 1870-luvun lopulla. Myöhemmin liike jonkin verran lähentyi kristinuskoa ja kirkkoa ja ryhtyi opettamaan, että oppi jälleensyntymisestä alunperin kuului kristinuskoon, mutta Konstantinopolissa 500-luvulla pidetty kirkolliskokous olisi tuominnut sen kerettiläiseksi Origeneen muiden opetusten mukana. Nykyään samaan ajatukseen voi varsin helposti törmätä paitsi New Agen piiriin kuuluvassa kirjallisuudessa (esim. skientologiassa) myös päivälehtien palstoilla.

Kysymystä jälleensyntymisen ja kristinuskon väitetyistä yhteyksistä ei yleensä pidetä teologisesti erityisen merkityksellisenä. Koska usko jälleensyntymiseen on viime aikoina selvästi lisääntynyt ja koska kristillisen ylösnousemususkon ja intialaisperäisen jälleensyntymisuskon välinen raja on hämärtynyt, kysymystä voidaan kuitenkin pitää apologeettisesti mielenkiintoisena. 1

Vaikka oppi jälleensyntymisestä on lähtökohdiltaan selvästi intialainen, sen puolustajat usein väittävät sen kuuluneen myös varhaiseen kristillisyyteen. Todisteina on käytetty eräitä raamatunkohtia sekä kirkkoisä Origeneen opetuksia. On väitetty, että oppi olisi sysätty syrjään Konstantinopolissa 553 pidetyssä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Näille väitteille on vaikea löytää historiallisia perusteita. Teosofien itseymmärrykselle ja identiteetille kyseinen kirkolliskokous on ollut yllättävän tärkeä jo sadan vuoden ajan.

Pekka Ervast

Meillä Suomessa tämän ajatuksen on ensimmäisenä tuonut esille Pekka Ervast, teosofisen liikkeen uranuurtaja (1875-1934). Häneltä tämä opetus on kulkeutunut myös muuhun populaariin kirjallisuuteen, jossa sitä jatkuvasti toistetaan sen paremmin perustelematta. Ervast kirjoitti 1903:

"Mutta sitten teemme toisen vielä tärkeämmän huomion: vuonna 553 keisari Justinuksen [sic] kokoonkutsuma synodi Konstantinopolissa tuomitsi jälleensynnyntäopin vaaralliseksi kerettiläisyydeksi! "Se joka opettaa sielun pre-eksistensiä ja siitä johtuvaa kummallista uskoa, että sielu palaa maan päälle, hän olkoon kirottu!" Onko parempaa todistusta? Tietysti pyhäin isäin täytyi tuomita jälleensynnyntäoppi vääräksi, sillä eihän muuten lunastusoppi, armovalinta ja sen semmoiset olleet mistään kotoisin." 2

Lausunnosta käy selville, että jälleensyntymisoppi ei sovi yhteen lunastuksen ja armovalinnan kanssa. Siinä, että ne ovat funktionaalisia vaihtoehtoja, Ervast onkin epäilemättä oikeassa. Teoksessaan Vuorisaarna Ervast Matt 5:25,26:n kohdalla viittaa mm. omaantuntoon, kiirastulioppiin ja jälleensyntymisoppiin:

"- Mutta miksi kristinusko ei opeta jälleensyntymistä?
- Tarkoitatte kirkonoppia. Tähän vastaan seuraavalla historiallisella tosiseikalla: vuonna 553 keisari Justinuksen [sic] kokoonkutsuma kirkolliskokous Konstantinopolissa tuomitsi jälleensyntymisopin vaaralliseksi kerettiläisyydeksi: "se joka opettaa sielun olemassaoloa ennen syntymää ja siitä johtuvaa kummallista uskoa, että sielu palaa maan päälle, hän olkoon kirottu!" Kirkossa oli vähitellen vakiintunut usko ulkonaiseen vapahtajaan, lunastajaan ja sovittajaan, mutta koska kristikunnassa oli monenlaisia lahkoja (joista emäkirkkokin alussa oli yksi) ja monenlaisia oppeja, täytyi vallassa olevan kirkon askel askeleelta määritellä ja vahvistaa oma maailmankatsomuksensa, omat dogminsa ja perintätietonsa." 3

Sama opetus toistuu Ervastin tuotannossa ainakin kolmessa muussa yhteydessä vuosina 1905, 1909, ja 1929.

Mutta lausunto sisältää asiavirheitä. Kovin merkittävä ei ole se seikka - joskin oireellinen - että kaikissa Ervastin elinaikana julkaistuissa teoksissa keisari Justinianuksen nimi kirjoitetaan johdonmukaisesti väärin muodossa Justinus. Virhe esiintyy vielä yli 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen otetuissa uusintapainoksissa. Vasta 1949 jälkeen kyseinen keisari saa Ervastin teoksissa oikean muodon. Vaikka virhe on vähäinen, se kuitenkin heijastaa joko tekijän huolimattomuutta tai hänen käyttämiensä lähteiden yleistä tasoa.

Lausunnossa sielun pre-eksistenssi eli syntymää edeltävän elämän olemassaolo (jota Origenes opetti) sekoitetaan jälleensyntymiseen. Tämä on teosofisessa kirjallisuudessa yleistä. On kyllä totta, että jälleensyntymisusko edellyttää sielun pre-eksistenssiä. Mutta sielun pre-eksistenssi ei ole premissi, joka välttämättä johtaa jälleensyntymiseen. Sielun pre-eksistenssi on vain yksi jälleensyntymisuskon edellytys. Sen vuoksi sielun pre-eksistenssillä ei voida puolustaa jälleensyntymistä. Kun sielun pre-eksistenssi kielletään, jälleensyntyminen ei ole loogisesti mahdollista.

Lausunnossa siteerataan kirkolliskokouksen anateemaa eli kirousta, mutta käännös johtaa harhaan. Sen pitäisi kuulua:

"Jos joku puolustaa myyttistä sielun pre- eksistenssiä ja siitä johtuvaa kummallista uskoa kaiken ennalleen palauttamisesta (kreik. apokatastasis, lat. restitutio), julistettakoon hänet pannaan."

Apokatastasis tarkoitti Origeneella koko ihmiskunnan ja luomakunnan palauttamista alkuperäiseen, paratiisilliseen, syntiinlankeemusta edeltäneeseen tilaan. Kyse ei siis ollut sielun palaamisesta maan päälle uuteen ruumiiseen. Varsinainen syy siihen miksi Origeneen oppi ei näyttänyt kristilliseltä oli siinä, että se rajoitti ihmisen valinnanvapautta radikaalisti. Apokatastasis-opin mukaan kaikki ihmiset, enkelit ja ilmeisesti myös paholainen olisivat lopulta kääntyneet ja pelastuneet. Tällaista kaikkien pelastumista kirkko ei kuitenkaan voinut hyväksyä, koska valinnanvapaus kuuluu ihmisen olemukseen. 4 Niinpä ihmistä ei voida pakottaa taivaaseen ja helvettiinkin pääsy on sallittava sitä haluaville.

On kuitenkin syytä korostaa, että oppi sielun pre- eksistenssistä sen paremmin kuin apokatastasis-oppikaan ei ollut varsinainen syy Origeneen ja hänen opetustensa tuomitsemiseen. Hänen ylösnousemiskäsityksensä oli tässä suhteessa tärkeämpi.

Ervast kirjoituksissaan myöntää saaneensa tiedon Konstantinopolin kirkolliskokouksesta joistakin teosofisista lähteistä. 5 Kysymyksessä ilmeisesti on William Judge, joka kirjoitti asiasta muutaman kerran v. 1892-1894. 6 Kyseeseen voi tulla myös Annie Besant, joka Skandinavian matkojensa yhteydessä esitelmöi asiasta. Sen sijaan liikkeen profetissa Helena Blavatsky (kuoli 1891) ei näytä olleen selvillä siitä, että Konstantinopolissa olisi pohdittu jälleensyntymistä. Onkin ilmeistä, että Konstantinopolin kirkolliskokous -teeman esille nostaminen oli yhteydessä valtataisteluun Teosofisen Seuran sisällä sekä paineisiin arvioida uudelleen suhtautuminen kristinuskoon ja kirkkoon.

Muita selityksiä

Juuret eivät kuitenkaan pääty W. Q. Judgeen tai Annie Besantiin. E. D. Walker julkaisi jälleensyntymistä käsittelevän antologian vuonna 1888, jota mm. Blavatsky suositteli. Siinä mm. viitataan eräisiin Cambridgen platonisteihin ja valistusfilosofeihin. 7 Cambridgen platonistit 1600-luvulla pohtiessaan sielun pre-eksistenssiä tutkivat huolella Origeneen opetuksia ja niiden saamaa tuomiota 500-luvulla. Tällöinkään ei ollut kyse jälleensyntymisestä.

Paradoksaalista tässä on se, että eräät muut jälleensyntymisopin kannattajat hakevat perustelut muualta, esim. myöhemmästä ilmoituksesta käsin tai siitä että kristinuskon piirissä siitä on vaiettu kasvatuksellisista syistä. He eivät tarvitse jälleensyntymisoppinsa pönkittämiseen Konstantinopolia 553. Eikä sitä enää uudempi teosofinen historiankirjoituskaan korosta.

Niinpä rosenkreuzilainen Max Heindel kirjoitti 1900-luvun alussa:

"Jälleensyntymisen oppia ja syysuhteen lakia on salassa opetettu kaikkina aikoina, mutta Kristuksen suoranaisen käskyn kautta ei näitä kahta oppia, kuten tulemme näkemään, ole opetettu länsimailla kuluneiden 2000 vuoden aikana."
"Jo ennen kristinuskon julistamista oli ollut uskontoja, jotka opettivat jälleensyntymisen ja syysuhteen lakia, mutta nyt oli tullut aika, jolloin ihmisen kehitykselle ei ollut edullista niiden tunteminen ja jolloin tietämättömyys siinä suhteessa tuli olemaan edistyksen merkkinä. Tätä yhtä ainoata elämää oli pidettävä korkeimpana. Sentähden näemme, ettei kristinusko sellaisena, jona sitä yleisesti opetetaan, tunnusta jälleensyntymisen ja syysuhteen lakeja." 8

Rudolf Frieling, Kristiyhteisön teologi, kiistää kristinuskon ja jälleensyntymisopin välisen yhteyden kokonaan, vaikka hänen edustamansa kirkko muuten opettaa jälleensyntymistä tai uudelleen ruumiillistumista:

"Kristillisten opinkappaleiden historian missään kohdassa ei ole puhetta uudelleen ruumiillistumisesta. Vain kerran oli hyvin lähellä, etteikö näkemystä siitä olisi voitu ottaa mukaan myös kristilliseen ajatteluun. Origenes (n. 185- 254) puhuu ihmisen esisyntymällisestä olemassaolosta, syntymää edeltäneistä olemassaolon muotoutumisista, joiden tulokset tuodaan mukana maiseen ruumiillistumiseen. Siinä ne ilmenevät vaikutukseltaan myönteisinä tai kielteisinä. Säilyneiden tekstien tai pikemminkin tekstijäännösten perusteella ei voida yksioikoisesti päätellä, näkikö Origenes tällaiset elämät eletyn täällä maan päällä vaiko ehkä kaikkeuden muilla olemassaolon tasoilla. Kristillisenä ajattelijana Origenes opettaa joka tapauksessa syntymää edeltävän elämän olemassaoloa eli pre- eksistenssiä...
Jos ja kun pre-eksistenssi tehdään kyseenalaiseksi, kaikki mahdollisuudet uudelleen ruumiillistumisen käsittämisestä katoavat sen mukana. Kolme sataa vuotta Origeneen jälkeen pre- eksistenssin oppi julistettiin sitten kaikissa muodoissaan kielletyksi kristillisessä kirkossa. Tämä tapahtui Konstantinopolissa vuonna 543. Todennäköisesti tämä pannaan julistus vahvistettiin vielä uudemman kerran vuonna 553 Hagia Sofian kirkolliskokouksessa. Asiaa koskeva kohta muotoiltiin seuraavasti: "Si quis fabulosam animarum praeexistentiam et quae ex illis consequitur: monstruosam res[ti]tutionem (apokatastasin) asseruerit, anathema sit." Kirkon piiristä pre- eksistenssi poistettiin siis pakanallisiin tarumielikuviin kuuluvana. Tekstissä pre-eksistenssin seuraukseksi ei nähdä uudelleen ruumiillistumista vaan "apokatastasis", valmistautuminen lopulliseen ja kotiin noutamiseen. Origeneen ajatusta toistuvista olemassaoloista ei pidetä vain taruiluna, "fabulana" vaan "monstrumina", luonnottomuutena. Jos Origenes olisi sijoittanut eri olemassaolojen läpikäymiset maan päälle, olisi ilmeisesti käytetty vielä hylkivämpää ilmaisua." 9

Teosofisen Seuran suhde kristinuskoon ja kirkkoon sekä erityisesti roomalais-katoliseen kirkkoon on aina ollut ongelmallinen. Yrittäessään muodostaa eri uskonnoista synteesiä se joutui hylkäämään kristinuskosta sellaisia oppeja, joita ei esiintynyt muissa uskonnoissa, erityisesti intialaisissa. Kirkkoa arvostellaankin sellaisista piirteistä, jotka eivät saumatta sovellu eräänlaiseen yleisuskonnollisuuteen tai teosofiseen konseptioon jälleensyntymisestä ja karman laista. Tällaisia piirteitä ovat mm. sovitus, lunastus ja anteeksiantamus. Kristinuskon omaleimaisista piirteistä joko vaietaan tai ne pyritään selittämään symbolisesti. Vaikka kristillinen kirkko katsottiin voitavan hylätä kokonaan, koko kristinuskon hylkäämiseen ei kuitenkaan ollut varaa. Olisihan mm. uusien jäsenien rekrytointi huomattavasti vaikeutunut. Niinpä kristillisen opin kehitys tulkittiin rappioilmiöksi, jossa oli etäännytty kauas Jeesuksen alkuperäisestä sanomasta.

Protestanttisuuden vasenta laitaa seuraten katsottiin, että erityisen pimeän kauden muodosti keskiaika. Lähtökohdaksi olisi Konstantinopolin kirkolliskokouksen 553 asemesta sopinut myös Platonin akatemian sulkeminen 529. Sen seurauksena vanhalla ajalla eri muodoissaan kukoistanut platonistinen ajattelu vähitellen sammui ja antoi lännen kirkossa tilaa aristoteliselle ajattelulle, jonka tunnetuimmaksi edustajaksi kohosi Tuomas Akvinolainen. Platonistinen ajattelu, josta teosofinen liike erityisesti ammentaa voimaansa, heräsi uudelleen eloon renessanssin yhteydessä, Cambridgen platonisteissa jne.

Konstantinopolin kirkolliskokouksen päätöstä omavaltaisesti tulkitsemalla voidaan siis jälleensyntymisen ja kristinuskon välistä ristiriitaa vähentää, mutta vain näennäisesti. Ervastille ei ollut niinkään tärkeää historiallisen totuuden tavoittaminen asiassa, kuin saada jälleensyntyminen ja kristinusko edes jollakin tavoin sopusointuun niin ettei hänen tarvinnut muodollisesti irtaantua kristinuskosta. 10 Sitä paitsi alkukirkossa vallitsi erityinen eskatologinen viritys ja voimakas maailmanlopun odotus. Senkin vuoksi on vaikeaa kuvitella heidän valmistautuneen pitkäaikaiseen olemassaoloon tässä maailmassa.

Kauko Puottula


Takaisin aloitussivulle

Nootit

  1. Esim. Aamulehden Mielipidesivulla käytiin asiasta laaja keskustelu syyskuussa 1992; 12 kirjoitusta julkaistiin.
  2. Pekka Ervast, Valoa kohti. 2 p. Helsinki: Tietäjä. 1903. s. 47. Kursivointi P.E:n.
  3. Pekka Ervast, Vuorisaarna: Jeesuksen hyvä sanoma totuuden etsijöille. Helsinki: Mystica. 1925. s. 88,89.
  4. John Meyendorff, Byzantine theology: Historical trends and doctrinal themes. New York: Fordham University Press. 2nd edition. 1979. p. 163, 222.
  5. Pekka Ervast, Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa: kesäkurssiesitelmiä Jyväskylässä 1929. Helsinki: Mystica. 1929. s. 25.
  6. William Q. Judge, The Ocean of Theosophy. Pasadena, Calif.: Theosophical University Press. 1973. p. 72, 79. (Originally published, May 1893). Judge, Reincarnation in the Bible. - The Path 7 (Dec 1892), p. 280f. Judge, Reincarnation in Judaism and the Bible. - The Path 8 (Feb 1894), p. 357f. Judge, Christian Fathers on Reincarnation. - The Path 9 (May 1894), p. 40f.
  7. E.D.Walker, Reincarnation, a study of forgotten truth. New York: University Books Inc. 1965. (Originally published 1888). p. 33,34.
  8. Max Heindel, Rosenkreuzilainen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi. Viipuri: Tietäjä. 1922. (Alkuteos 1907). s. 147, 150.
  9. Rudolf Frieling, Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen. Hämeenlinna: Karisto. 1986. s. 10-11. (Alkuteos 1974).
  10. Aimo Mela, Pekka Ervast: Kirjailija - teosofian tutkija - kristillinen mystikko. Helsinki: Ruusu-Risti. 1956. s.91.