Ajankohtainen Ilmestyskirja 2.

Kauko Puottula 6.3.1998


Takaisin aloitussivulle

Väinö Jaakkola, Jumalan salaisuus: Mitä ilmestyskirja kertoo. Tampere: Omakustanne. 1997. 192 s.

Näin vuosituhannen vaihteen ollessa käsillä voimistuvat monenmoiset pohdiskelut, mm. maailmanloppua koskevat. Tänään perjantaina 6.3.1998, kun kirjoittelen näitä rivejä, on vielä 666 päivää vuoteen 2000; Emuun ei taida olla niinkään paljoa, olisiko 153??

Olen viime päivinä lueskellut erästä teosta, joka kertoo Johanneksen ilmestyksestä ja tulkitsee sitä varsin omintakeisella tavalla. Teoksen kirjoittajaan olen tutustunut yli 30 vuotta sitten. Muistan miten hän jo silloin pohti nyt esillä olevia asioita - hieman villejä ja vallattomia ne olivat silloinkin. Vuosikymmenien saatossa ovat hänen ajatuksensa kehittyneet ja muuttuneet - niin kuin minunkin - ilmeisesti vain eri suuntiin.

Kun otan kirjan käteeni, huomaan siinä kauniin ja rauhoittavan kansikuvan. Ylhäällä on tekijän nimi V. A. Jaakkola. Etukirjaimet V. A. tuovat oitis mieleeni runoilija V. A. Koskenniemen, hieman pitemmän miettimisen jälkeen tulee mieleen myös tähtitieteilijä V. A. Heiskanen, johon teoksessa viitataan (s. 63). Ymmärrän sen vihjeeksi siitä, että nyt astutaan runoratsun selkään. Runoratsun selässä istuminen ei aina onnistu, kuten ilmenee Nykyajassa 9/1998 s. 7 olleesta kommentista.

Teksti on yleensä sujuvaa ja helppolukuista. Tätä osasin kyllä odottaakin, sillä muistin miten eräs Nuoren Uskon toimitussihteeri vuosikymmeniä sitten kertoi, että lehteen tulevat jutut olivat hänen aikanaan niin surkeita ja kehnoja, että ne oli toimituksessa kirjoitettava uudelleen. Poikkeuksen muodostivat Wiljam Aittalan ja Väinö Jaakkolan kirjoitukset, jotka saattoi julkaista sellaisenaan.

Lukija huomaa varsin pian - jos ei sitä muuten tiedä - ettei kirjoittaja ole koulutukseltaan teologi. Siitä on sekä etua että haittaa. Kirjassa ei ole pitkästyttävää saarnanomaisuutta. Jos kirjoittaja olisi pappi sieltä saattaisi löytyä paljon enemmän vetoomuksia ja tyhjiä hokemia - riippuen tietenkin urautuneisuuden asteesta. Haitoista enemmän tuonnempana.

Teksti on riittävän isoa, että kypsässä iässä olevakin pystyy sitä vaivatta lukemaan. Aina ei asia ole näin hyvin. Pöydälläni on myös toinen Ilmestyskirjan tulkintaa käsittelevä kirja (Anssi Simojoki, Apocalypse interpreted. 1997), jossa tehdään selkoa niistä tulkintatavoista, joilla Ilmestyskirjaa on Suomessa tulkittu vuosina 1945-1995. Simojoen kirjan präntti on tosiaan niin pientä, ettei sitä ilmeisesti ole tarkoitettukaan luettavaksi.

Olisin Jaakkolan teokseen toivonut asiahakemistoa, raamatunkohtien hakemistoa ja ehkä vielä havainnollistavia piirroksia. Käsiteltävät asiat ovat niin monipolvisia ja -rönsyisiä, että kokoavat apuneuvot olisivat paikallaan.

Lähdeluettelo vaikuttaa varsin suppealta ja näyttää koostuvan lähinnä yleisteoksista. Ihmetystä herättää se, että kreikankielen työkalut ovat pääasiassa 1800-luvulta. Kuinka kirjoittajalla voi olla varaa olla käyttämättä sitä tietoa, jota uudemmat tekstilöydöt ja sitä koskeva tutkimus on tuonut esille?

Kirjoittaja ilmoittaa käyttävänsä vanhaa käännöstä vuodelta 1938 (s. 9), vaikka uudempikin on tarjolla. Tämänkin takana voi olla tietoinen arvovalinta tai sitten käsikirjoitus on maannut pöytälaatikossa jo pitemmän aikaa odottamassa sopivaa ajankohtaa. Teos nähtävästi on pitkällisen ajatustyön prosessi.

Kirjoittaja viljelee varsin runsaasti ja estoitta omia käännöksiään, jotka on merkitty kursiivilla. Omista käännöksistä lukijaa "varoitetaan" muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain alkusanoissa (s. 9). Sekaannusten välttämiseksi poikkeava lukutapa olisi pitänyt merkitä näkyviin jokaiseen siteerattuun kohtaan, esim. Joh 11:25-26 VJ.

Näitä oikaistuja ja tarkistettuja käännöksiä teoksessa on huomattavan runsaasti, ainakin kolmanneksessa käytetyistä teksteistä joku sana tai sanaryhmä on "oikaistu". Lukija luultavasti haluaisi tietää miten virallinen teksti on turmeltunut tai miksi se on hylätty. Uusien poikkeavien lukutapojen avulla voi toki löytää uusia ajatuksia, toisaalta niihin voi myös ujuttaa omia ajatuksiaan sekä torjua itselleen epämieluisia ajatuksia. Näistä kaikista löytyy esimerkkejä. Sekin on mahdollista, että kirjoittaja näin sovittelee profeetan viittaa ylleen.

Oikaisuja, tarkistuksia

Tässä muutamia esimerkkejä "oikaistuista" tai "tarkistetuista" käännöksistä. Aivan asiallinen ja selvä on: "Kristus on lain täyttymys" (Room 10:4; s. 97). Ongelmallisempia ovat esim. "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä välityksellä" (2 Kor 5:19a; s. 118). "Jumala antoi ainutlaatuisesti syntyneen Poikansa" (Joh 3:16; s. 106). "Hän [Kristus] pyyhki pois meitä vastaan olleen syytekirjoituksen säädöksineen, joka oli vastustajamme, ja otti sen pois keskeltämme ja naulitsi sen ristille. Hän otti itselleen herruuden ja antoi esikoisjoukolle hallitusvallan vieden heidät voittosaatossa mukanaan (Kol 2:14-15; s. 119).

Kolmen enkelin sanoman yhteydessä mainittu tuomion hetki on muuttunut valinnan ajaksi, tosin subjekti on pysynyt samana (Ilm 14:7; s. 120); Jumalan viha on muuttunut Jumalan tuomiopäätökseksi (Ilm 14:10, 19; s. 123, 124); Karitsan viha on muuttunut Karitsan määräysvallaksi (Ilm 6:16, 17; s. 63); Jumalan viha muuttunut Jumalan määräysvallaksi (Ilm 11:18; s. 94); vaivan savu muuttunut kadotustuomion savuksi (Ilm 14:11; s. 123); vitsaukset ovat muuttuneet myrskytuuliksi (s. 126s).

Joissakin oikaisuissa on havaittavissa psykologisoinnin makua: "Jumalan sana -- kaksiteräinen miekka -- on kykenevä ratkaisemaan sydämen aikomukset ja asenteet" (Hebr 4:12; s. 25). "Ja niiden [heinäsirkkojen] sallittiin, ei tappaa vaan saattaa asianomaiset tuntemaan itsensä syyllisiksi" (Ilm 9:5; s. 77). "Nämä kaksi profeettaa olivat syyllistäneet maan asukkaita" (Ilm 11:10b; s. 89).

UT:n kirjoittajat uskoivat, että Jeesus tulee vielä heidän aikanaan. Koska näin ei kuitenkaan käynyt, joitakin tekstejä on korjattava tulevaisuuteen viittaaviksi. "Pitäkää vain se mikä teillä on, kunnes tulee aika, jolloin on odotettavissa, että minä palaan pian takaisin" (Ilm 2:25; s. 43). "Ja se [peto] avasi suunsa Jumalaa pilkkaamaan, pilkatakseen hänen nimeänsä ja hänen majaansa, niitä, jotka asettuvat asumaan taivaassa... Ja sitä [petoa] kumartavat kaikki ne maan asukkaat, joiden nimiä ei tulevaisuudessa ole kirjoitettuna uhratun Karitsan elämänkirjaan, jota on kirjoitettu maailman alusta lähtien (Ilm 13:6, 8; s. 107).

Hieman selittelyn makua on seuraavissa: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, tulee vielä elämään vaikka olisikin kuollut. Ei yksikään minuun uskova tule kuolemaan ikuisiksi ajoiksi" (Joh 11:25-26; s. 22). "Ja perkele, heidän harhaanjohtajansa, heitetään tuli- ja tulikivijärveen -- heidät tuomitaan kadotukseen päivän ja yön kuluessa ikuisuuksien ikuisuuksiksi" (Ilm 20:10; s. 149).

Koulumestarin tunnuslauseeksi sopii: "Kaikkien niiden väitteet, joita minä rakastan, minä kumoan ja oikaisen; ponnistele siis ja tee parannus" (Ilm 3:19; s. 48).

Monenmoista hymistelyä ja pohdiskelua saattaa aiheuttaa tämä: "Nämä ovat ne, jotka eivät ole itseään saastuttaneet niinkuin naiset saattavat moraalisessa turmeltuneisuudessaan tehdä. He ovat neitseellisen puhtaita" (Ilm 14:4a; s. 119). Jotenkin käsittämätön on: "Yksi niistä neljästä olennosta antoi niille 7 enkelille 7 kultaista majaa [sic], täytettyinä ikuisuuksien ikuisuuksiin elävän Jumalan tuomiopäätöksellä" (Ilm 15:7; s. 127).

Pimeä keskiaika?

Teoksesta huokuva historiankäsitys on varsin mustavalkoinen. Näin se on valitettavasti myös useissa adventistisissa julkaisuissa. Näistä saa helposti sen käsityksen, että kaikki mitä tapahtui apostolien kuoleman ja 1800-luvun adventtiherätyksen välillä (poikkeuksena ehkä Luther) olisi ollut pimeyttä ja rappiota. Ehkä näin pyritään luomaan puitteet oman sanoman erinomaisuudelle ja ylivertaisuudelle.

Jaakkola on tulkinnut mm. kirkollisen viran kehittymisen rappioilmiöksi (s. 20, 29, 42, 57). Kuitenkin jo UT:n sisällä (esim. kirjeissä Timoteukselle) on nähtävissä kehitystä kohti kirkollisen viran kolmijakoa: kaitsijat (piispat), vanhimmat (papit) ja diakonit. Tästä kehittyi sitten se virkakäytäntö, jota useimmissa kirkoissa käytetään (myös adventtikirkossa), vaikka nimitykset vaihtelevat.

Roomalaiskatolisen kirkon vastaisuus on teoksessa vahvaa ja läpitunkevaa. Se tuo mieleen toisaalta teosofien profetissa Helena Blavatskyn tekstit, toisaalta vapaa-ajattelijoiden jutut. Mieleen palautuvat myös eräät Adventtiairuessa 1988-1989 julkaistut kirjoitukset, joihin erityisen innoituksen antoi paavin käynti Suomessa kesäkuussa 1989. Onko kaikki maailmassa ilmenevä pahuus todella pesiytynyt yksinomaan Roomaan ja katoliseen kirkkoon? Sitä on vaikea uskoa, vaikka sieltäkin sitä varmasti löytyy.

Sotahistorian perusteella luotu kuva keskiajasta jää varsin yksipuoliseksi ja harhaiseksi. Keskiaikaa ja roomalaiskatolista kirkkoa koskevissa asioissa ovat Jaakkolan teoksen suurimmat puutteet ja heikkoudet. Teoksen lähdeluettelossa mainitaan Christensen-Göransson. Siihen tutustuminen olisi antanut keskiajasta ja katolisesta kirkosta huomattavasti monipuolisemman kuvan. Lisää vivahteita ja syvyyttä olisi saatu oppi- ja aatehistoriasta kuin myös sosiaali- ja taloushistoriasta.

Katolisen ehtoollisen Jaakkola tulkitsee lepytysuhriksi (s. 138). Varsinaisesti kyse on Golgatan uhrin nykyistämisestä eli miten se tuodaan tähän ja nyt. Kun käsitellään roomalaiskatolisen kirkon opetuksia yleensä tai sakramenttiteologiaa erityisesti, pitäisi mennä itse lähteille. Oivallinen apu tässä olisi ollut esim. Johdatus uskonelämään, "Hollantilainen katekismus" tai Vatikaanin II konsiilin asiakirjat, joita on erillisinä julkaistu suomeksikin. Myös 1500-luvulla pidetyn Trenton konsiilin asiakirjoja on julkaistu Tridentum -nimisessä asiakirjakokoelmassa. Varsin luotettava opas näissä kysymyksissä on myös Seppo Teinonen.

Areiolaisuutta

Teoksen lukijalle selviää varsin pian, ettei kirjoittajalle ole (vielä) kirkastunut kolminaisuusoppi (esim. s. 53, 56, 83, 184-185). Kolminaisuusoppi kuitenkin sisältyy mm. kaikkiin vanhan kirkon uskontunnustuksiin, jotka ovat yleensä kaikkien kirkkojen ja kirkkokuntien yhteistä aateperintöä. Lisäksi se on eräs ehto kirkon jäsenyydelle Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN). Myös adventtikirkko on sen hyväksynyt.

Kolminaisuus ei ole aina ollut varhaisille adventisteille itsestään selvä asia. Esim. Waggoner kirjassaan Jeesus Kristus on Herra esittää unitaarisia, kolminaisuusopin kieltäviä näkemyksiä.

Jaakkola sijoittaa monarkkisen piispuuden (s. 20, 29, 57) rappiokauden alkupäähän ja katsoo, että se edisti kolminaisuusopin syntymistä. Näin osittain onkin. Koska oppi kolminaisuudesta syntyi tietyssä historiallisessa tilanteessa, sen perustelut eivät ole nykyään elävälle helposti ymmärtyviä.

Aiheen kolminaisuusopin määrittelylle antoivat harhaopit, ennen muuta Areios ja areiolaisuus, joiden mukaan vain Isä on iankaikkinen ja Poika sen sijaan Isän ajassa luoma ja siten toista olemusta kuin Isä. Tätä harhaoppia vastaan, joka teki tyhjäksi myös Kristuksen pelastustyön, nousi Nikaiassa 325 pidetty kirkolliskokous.

Vain kolminaisuusopin taustaa vasten ymmärtyvät Jumalan ihmiseksitulo, Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus, Pyhän Hengen saapuminen sekä ihmisen pelastuksen ja pyhityksen luonne ja tausta.

Unitaarisuus eli kolminaisuuden kieltäminen on asia, joka tavan takaa kummittelee. Niinpä Nykyajassa ja sen edeltäjässä Adventtiairuessa aina silloin tällöin on käsitelty kolminaisuusoppia ja sen yhteydessä kastamista Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aiheen on tähän antanut joidenkin taholta tulleet vaatimukset Kristuksen nimeen kastamisesta. Kyse on helluntailaisen William Branhamin harhaopista.

Jaakkola teoksessaan rusikoi mm. katolista sakramenttiteologiaa (esim. s. 109, 138), mutta eikö syyllistytä samaan taian- ja loitsunomaisuuteen, kun vaaditaan uudelleenkastamista Kristuksen nimeen?

Jaakkola selvästi ja aivan oikein korostaa Jeesuksen uhrikuolemaa ja veren ansioita (s. 103) ja lunastusta Kristuksessa (s. 167-168). Mutta toisaalta näiden positiivisten seikkojen sekä toisaalta areiolais- ja branhamilaissympatioiden välillä on tietty ristiriita. Jehovantodistajilla tätä ristiriitaa ei ole: he ovat areiolaisia, eivätkä tähdennä sovitusta ja lunastusta.

Erityiskorostuksia

Pyhäkköopista Jaakkola ei paljoa kirjoita. Sen perusteella mitä viittaukset Heprealaiskirjeeseen (s. 51, 167-168) merkitsevät, voidaan päätellä hänen seuraavan asiassa Desmond Fordin viitoittamia päälinjoja. Niissä kohdissa, joissa viitataan Dan 8:14:ään (s. 41, 86, 172, 176), ei puhuta pyhäköstä eikä tutkivasta tuomiosta. Pyhäkköopin tulkinnan suhteen minulla ei ole huomauttamista. Se syntyi ja kehittyi tietyssä historiallisessa tilanteessa auttamaan suuren pettymyksen 22.10.1844 läpikäyneitä uskovia. Koska nykyään elävillä ei tuota kokemusta enää ole, eivätkä voi siihen enää päästä osallistumaan, tuo oppi on kirkon julistuksessa muutenkin jäänyt taka-alalle.

Teoksesta löytyy myös ajatuskulultaan epäselviä, hämäriä lauseita, esim. sivulta 62: "Vaikka jo Luther oli monien uskonpuhdistajien tavoin ollut kiinnostunut laskemaan Jeesuksen paluun ajankohtaa Raamatun ennustusten perusteella, niin vasta 1600-luvun vallankumouskuohunnan Englannista pulpahti esiin oppi siitä, että sielu ei olekaan kuolematon vaan että uskovien sielut nousevat ruumiillisina ylös Kristuksen ylösnousemusvoiman herättäminä hänen tulemuksessaan ja etteivät jumalattomat joudu ikuisesti kestävään rangaistukseen, vaan heidät hävitetään täydellisesti olemattomiin lyhyessä ajassa."

Tämän perusteella on kysyttävä: mikä yhteys on Jeesuksen takaisintuloa koskevilla aikalaskelmilla ja niiden harjoittamisella siihen, onko ihmisen sielu kuolematon vai ei? Tästä koukeroisesta virkkeestä voi saada sen käsityksen että aikalaskelmien harjoittaminen auttaisi pääsemään irti sielunkuolemattomuusopista. Miten antropologia ja eskatologia liittyvät yhteen?

Teoksessa on useita korostuksia, joista mm. jehovantodistajat tunnetaan, esim. Jehova-nimen käyttö (s. 21, 26, 143, 167), sympaattinen suhtautuminen areiolaisiin (s. 25, 26, 32), kolminaisuusopin kiistäminen (s. 34, 75, 83, 184-185), YK pedon kuvana (s. 112, 139). Eräät "oikaistut" raamatuntekstit epäsuorasti viittaavat myös jehovantodistajiin.

William Miller mainitaan kerran (s. 62). Häneltä on peräisin ajatus, että arkkienkeli Mikael olisi sama kuin Jeesus Kristus. Häneltä se on periytynyt adventisteille ja jehovantodistajille. Miller tutki tarkkaan Danielin kirjaa ja sen aikaprofetioita. Jeesuksen nimeä ei sieltä löydy, koska se kuuluu VT:hen. Mikael ja Gabriel sieltä löytyvät. Kun Mikael tulkitaan Jeesukseksi, Jeesuskin saadaan profetioiden joukkoon. Mikael on Jeesus myös s. 102.

Oikeaoppinen adventisti voi löytää teoksesta tutut ja turvalliset asiat: sapatin (s. 21), vuosipäiväperiaatteen (s. 68, 79), kehitysopin hylkäämisen (s. 189, 190), sielunkuolemattomuusopin hylkäämisen, paavin antikristuksena, tutun antikristusvirren (s. 191, 192), alkoholin, tupakan, huumeiden ja kahvin torjumisen (s. 169) jne.

Ellen Whitea ei teoksesta löydy. Sen vuoksi onkin mielenkiintoista katsoa miten kääntyy Ilm 19:10: "Jeesuksen todistus on tämän profetian innoitus" (s. 145).

Profeetallisissa aikajaksoissa kirjoittaja liikkuu perinteisillä linjoilla. Mielenkiintoisena yksityiskohtana on ehkä pidettävä, sitä että 1260 vuoden jakso alkaakin jo vuodesta 508, eikä vuodesta 533/538 niin kuin yleensä on opetettu. Siitä 1260 vuotta vie vuoteen 1768 eli muutama vuotta ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä 1776 (s. 111), 1290 vuotta vie vuoteen 1798 (eli siihen mihin yleensä on päästy 1260:lla vuodella) ja 1335 vuotta vie vuoteen 1843 (s. 182). Vuoden 508 perusteluissa on mukana areiolaissympatioita (s. 172).

Euroopasta ja EU:sta ei paljoa sanottavaa löytynyt (139, 172). Mitään uusia lähitulevaisuuteen viittaavia aikalaskelmia teoksesta ei löytynyt.

Lopuksi

Jaakkolan teos on lukemisen ja pohtimisen arvoinen, vaikka sen sisällöstä, perusteluista ja johtopäätöksistä olisikin eri mieltä. Toivon sen synnyttävän keskustelua adventismille perimmäisistä ja tärkeistä asioista, niin kuin Jaakkolakin on ilmeisesti tarkoittanut. Onhan runoratsun selässä istuminen useimmiten avartava ja terapeuttinen kokemus. On kiitettävää ja kunnioitettavaa, että joku näitä asioita vielä jaksaa pohtia. Teoksen arvo ja ansio on siinä, että se tarjoaa ajatusvirikkeitä ajankohtaiselle keskustelulle.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle