Ajankohtainen Ilmestyskirja 1.

Kauko Puottula 10.2.1999


Takaisin aloitussivulle

Olavi Rouhe, Ilmestyskirja - kaikkien aikojen suurin draama. Tampere: Kirjatoimi. 1998. 256 s.

Ilmestyskirjaa pidetään vaikeasti ymmärrettävänä kirjana. Sen katsotaan sisältävän uskoville tärkeää salattua tietoa. Se ei yleensä ole kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa. Adventtiliikkeen pioneerit - kuten monet muut ennen heitä ja heidän jälkeensä - etsivät salattua tietoa. Apokryfinen (epäperäinen) 4. Esran kirja kertoo osuvasti salatun tiedon, sen hankkimisen ja säilyttämisen merkityksestä:

Sen vuoksi kirjoita kirjaan kaikki nämä, mitä olet nähnyt ja pane ne salaiseen paikkaan ja opeta ne niille kansasi viisaille, joiden sydämet tiedät kykenevän ymmärtämään ja säilyttämään nämä salaisuudet. (4. Esra 12:37,38 KP)

Käsillä oleva vuosituhannen vaihtuminen lisää mielenkiintoa tulevaisuuden tapahtumiin, sen uhkakuviin ja mahdollisuuksiin. Ilmestyskirjasta ja sen tulkinnasta onkin viime aikoina kirjoitettu melko paljon. Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991 sekä Euroopan yhdentymiskehitys ja Suomen asema siinä ovat asettaneet uusia haasteita niille, jotka ovat Ilmestyskirjan valossa pyrkineet ymmärtämään maailman tapahtumia.

Vaativa tehtävä

Viime joulun alla uutterana kirjoittajana tunnettu Olavi Rouhe julkaisi teoksen Ilmestyskirja - kaikkien aikojen suurin draama. Kansanomaisen kommentaarin kirjoittaminen Ilmestyskirjaan on vaikea ja vaativa tehtävä mm. seuraavista syistä:

1. Ilmestyskirjallisuus on oma kirjallisuudenlajinsa, jonka juuret ovat VT:n profetismissa. Sen synty ajoittuu makkabealaiskaudelle, jolloin juutalaiset elivät hellenismin yhdenmukaistavan paineen alla. Ilmestyskirjallisuus oli elinvoimaista vielä elettäessä roomalaisvallan alaisuudessa ja kristinuskon alkutaipaleella. Karkeasti ottaen voidaan puhua vuosien 200 eKr ja 100 jKr välisestä ajasta.

Ilmestyskirjallisuus on kiehtovaa luettavaa, vaikka nykyään eläville se ei helposti avaudu. Sotien melskeissä sitä lienee helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin rauhan aikana.

Ilmestyskirjan sivuilla vilisee erilaisia eläimiä, joista mainittakoon lammas, oinas, skorpioni, leijona, hevonen (monenlaisia ja - värisiä), heinäsirkka, karhu, pantteri, sammakko, lohikäärme, kotka sekä erilaisia nimeämättömiä petoja. Näitä kaikkia ei löydy edes hyvin varustetuista eläintarhoista.

Useita Ilmestyskirjassa mainittuja esineitä tai työkaluja ei enää tunneta. Mm. sirppi on työkaluna käynyt harvinaiseksi. Neuvostoliittoa ja sen punalippua ei enää ole siitä kertomassa. Toki Elovena-paketista vielä saa käsityksen sirpistä ja sen käytöstä.

2. Kansanomaisuuden saavuttamiseksi mutkia on oikaistava ja teologista painolastia karsittava. Tällöin voidaan tärkeää ja olennaista informaatiota menettää. Pekka Pohjolan mukaan Rouheen uusin teos on valittu vuoden 1999 lähetyskirjaksi (Nykyaika 53/1998). Tästä johtuen tulkintaa, joka valmiina annetaan, voi olla vaikea sovittaa itse tekstiin, jos tarvittavia teologisia työkaluja ei ole tarjolla. Joku lukija ehkä haluaisi vaihtoehtoisia tulkintoja, joista voisi valita sopivimman.

3. "Profetian merkitys tarkentuu sitä mukaa kuin se toteutuu", toteaa kirjoittaja s. 142. Näin epäilemättä onkin. Toisaalta myös kun uskonyhteisö kasvaa ja kypsyy sekä muuttuu lahkosta kirkoksi, sen aggressiivisuus ympäristöä kohtaan vähenee. Vanhan tulkintaperinteen painolastista, joka on saattanut jo käydä epäajanmukaiseksi, on vaikea päästä irti. Tällainen kummajainen voisi olla Ilm 11. lukuun sovellettu Ranskan vallankumous.

4. "Ilmestyskirjan oikea ymmärtäminen edellyttää Raamatun pyhien kirjoitusten tuntemusta", toteaa kirjoittaja s. 176. Tähän mielelläni lisäisin kilpailevan apokalyptisen kirjallisuuden tuntemuksen.

5. Ajan ilmiöiden, erityisesti keskeisten ilmiöiden, tarkkaa ja kiinteää seuraamista. Tähän on teoksen kirjoittajalla ollut hyvä mahdollisuus Nykyajan pitkäaikaisena päätoimittajana.

Temppelipalvelus

Rouhe on teoksessaan omaksunut pelastushistoriallisen lähtökohdan ja adventistisen tulkintaperinteen, mutta on perehtynyt myös uudempaan tutkimukseen. Kirjallisuusluettelo tuntuu luotettavalta ja riittävän kattavalta. Pääpaino on ymmärrettävistä syistä adventistisella tutkimuksella, luterilaista on jonkin verran mukana, roomalaiskatolista ei lainkaan. Adventismin dissidenttejä, esim. Fordia ei mainita. Systemaattista apokalyptiikan yleisesitystä ei luettelosta löydy.

Ilmestyskirjan näyt noudattavat VT:n temppelipalveluksen symboliikkaa ja Israelin juhlakalenteria (s. 110, 123, 124).Tässä Rouhe seuraa uudempaa adventistista tutkimusta. Temppelipalvelusta ja juhlakalenteria ei annettu valmiina vaan ne saivat lopullisen muotonsa pitkän kehityksen tuloksena. Erämaavaelluksen aikana ilmestysmaja oli palvonnan keskus. Tätä seurasi Salomon temppeli. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen rakennettiin Serubbaabelin temppeli, jota ajanlaskun alussa peruskorjattiin.

Jerusalemin temppelin pohjapiirros, Israelin juhlakalenteri sekä havainnollistavat profeetalliset piirrokset, joita on viljalti vanhemmissa alan kirjoissa, olisivat olleet tässäkin teoksessa tarpeen.

Luopuminen ja maallistuminen

Mitä yhteistä teoksella on aikaisemman tulkintaperinteen kanssa? Kirkkohistoriassa alkoi pimeä aika jo Konstantinus Suuren aikana tai viimeistään 500-luvulla ja se päättyy Ranskan vallankumouksen aikana. Kyse on jonkinlaisesta luopumisteoriasta, joka hallitsee kirkkohistorian päälinjoja. Rouhe puhuu keskiajan maallistuneesta kirkkolaitoksesta (s. 142).

Herää kysymys, mitä maallistuminen merkitsi keskiajalla, mitä nyt? Mikä on maallistumista ja mikä "taivaallistumista"? Asia voidaan nähdä niin kuin Rouhe, että kirkon aseman virallistaminen ja suosituimmuusaseman saavuttaminen lisäsi maallistumista (s. 36, 65), mutta se lisäsi myös kirkon vaikutusvaltaa ja antoi sille uusia mahdollisuuksia.

Maallistuminen voidaan ymmärtää monin tavoin. Uskonsotien jälkeen maallistumisella (sekularisaatiolla) tarkoitettiin alueiden tai omaisuuden siirtymistä pois kirkollisten viranomaisten kontrollista. Näin määriteltynä myös Kustaa Vaasan toimeenpanema reduktio merkitsi maallistumista, sillä siinä kirkon liika omaisuus pidätettiin valtiolle. Näin maallistuminen vapautti kirkon toimimaan enemmän sille kuuluvissa asioissa - niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.

Uskonnonsosiologiassa maallistumisella tarkoitetaan nykyään sellaista prosessia, missä yhteiskunnan ja kulttuurin osa-alueet siirtyvät pois uskonnollisten instituutioiden ja symbolien hallinnasta (Berger). Näin ymmärrettynä kirkon (uskonnollisten instituutioiden) ja valtion erottaminen toisistaan merkitsee maallistumista. Vähiten maallistumista nykyään ehkä on havaittavissa islamilaisissa yhteiskunnissa, joissa uskontoa ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan. Islam ei ole joutunut vielä käymään läpi sellaista valistuksen ja romantiikan tapaista murrosta, jonka läntinen kristinuskon haara aikoinaan koki.

Rouhe on aivan oikeassa siinä, että kirkon ja valtion suhteen problematiikka on keskeinen juonne kirkkohistoriassa. Monarkioissa se on yleensä ollut kiinteämpi ja tasavalloissa löyhempi. Mutta suunta on molemmissa sama: erilleen. Kun Rouhe puhuu keskiajan maallistuneesta kirkkolaitoksesta, hänellä lienee ollut mielessään sanonta "valta turmelee ja täydellinen valta turmelee täydellisesti".

Pedon valtakausi kesti 1260 vuotta (s. 107, 115, 116, 133, 139). Tässä sovellettavaa vuosipäiväperiaatetta ei perustella, se edellytetään tunnetuksi. Sama koskee myös 2300 vuoden jaksoa (s. 107, 109)

Uusia painotuksia

Missä Rouhe poikkea aikaisemmasta perinteestä?

1. Tulkinta on huomattavasti Kristus-keskeisempi kuin aikaisemmat. Sotahistoria on jätetty vähemmälle.

2. Tulkinta Harmagedonista on hengellisempi. Arvo Arasola kirjoitti Ilmestyskirjaa käsittelevän teoksensa 1954 eli kylmän sodan aikana ja Rouhe 1998 kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut ja Eurooppa yhdentymässä kovaa vauhtia.

3. Pyhien joukko, jonka määräksi ilmoitetaan 144 000, samastuu suureen joukkoon (s. 80-81). Adventtiliikkeen pioneereilla oli tästä toinen käsitys. Tätä uutta tulkintaa B. Neall esitteli Adventtiairuessa jo n. 1981 ja sille löytyy tukea myös 4. Esran kirjasta.

4. Onko petoa nyt olemassa? Perinteisesti adventismin piirissä petona on pidetty paavikuntaa ja roomalaiskatolista kirkkoa. Kun paavi Johannes Paavali II vieraili Suomessa kesäkuussa 1989, Adventtiairuessa kirjoitettiin runsaanlaisesti paaveista ja pedoista ja toivottiin pasunaan selvää ääntä.

Price (1971) toi esille adventismin piirissä harvinaisen oikeistolaisen tulkinnan, jota Suomessa on edustanut näkyvimmin Leo Meller ennen Neuvostoliiton romahtamista 1991. Nyt ne ovat unohduksissa.

Rouhe asettuu kannattamaan käsitystä, että petoa ei tällä hetkellä ole (s. 143-145, 196). Joidenkin mielestä elämä on helpompaa ja jakelu joutuisampaa, kun pedon tarkka osoite on tiedossa. Edustaako Rouhe kukaties maltillista futurismia (s. 12-13)? Vai onko kyseessä pedagoginen temppu, jolla lukijat pannaan pohtimaan mahdollisia muita vaihtoehtoja?

Historia on opettanut, että katseen kiinnittäminen yhteen petoon eli Roomaan, antaa muille pedoille yllätysmahdollisuuden. Mm. natsit saivat valttikortit käteensä, kun uskovat (ml. adventistit) seurasivat Rooman liikkeitä. Adolf Hitler oli muodollisesti roomalaiskatolinen, vaikka muuten pilkkasi kirkkoa ja papistoa. Josif Stalin taas oli nuoruudessaan opiskellut ortodoksisessa pappisseminaarissa.

Suhtautuminen Rooman kirkkoon on Rouheen teoksessa korrektia. Ketkä ovat tällä hetkellä adventismin vihollisia? Mitkä ovat pedon tuntomerkit? Niitä voisivat olla mm. pakkokeinojen käyttö (s. 148,151) ja totalitarismi (s. 149).

Ekumeeniset kontaktit ja yhteydet ovat lisänneet toisten osapuolten tuntemusta. Muiden hutkiminen saattaa tuoda - ei pisteitä kotiin - vaan lunta tupaan. Käytännössä on vaikea erottaa kirkkoa sen yksittäisistä edustajista. Jos lyö kirkkoon joitain tarroja, osuu se helposti myös sen yksittäisiin jäseniin.

Kriittisiä näkökohtia

Muutamia ongelmia, jotka olisivat keskustelemisen arvoisia.

1. Lähdepohja. Tulkinnan johtavaksi periaatteeksi ilmoitetaan, että Raamattu selitetään Raamatulla (s. 8). Raamatun ulkopuolelle jäänyttä ilmestyskirjallisuutta, esim. 4. Esraa tai Kuolleen meren tekstejä, ei ole käytetty vertailumateriaalina tai selitysperusteina. Ilmestyskirjan selityksissä turvaudutaan mielellään maallisiin historioitsijoihin, esim. Herodotokseen, Josefukseen ja Eusebiokseen (esim. s. 10, 25) tai muihin auktoreihin, esim. Newtoniin (s. 15), mutta ei mielellään muuhun aikalaiskirjallisuuteen. Tämä on epäjohdonmukaista. Näitä historian kirjoittajia ei ole koskaan kanonisoitu.

Em. 4. Esra, joka on juutalainen ilmestyskirja, syntyi noin 100 jKr eli samoihin aikoihin kuin Johanneksen ilmestys. 4. Esralla ja Johanneksen ilmestyksellä on useita yhtymäkohtia. Se ilmenee seuraavasta luettelosta.

4. Esran kirja sisältää useita lopun aikaa käsitteleviä jaksoja. Niinpä William Whiston (1667-1752), joka seurasi Sir Isaac Newtonia tämän virassa Cambridgessa, on tunnettu myös Raamatun profetioita ja aikain merkkejä käsittelevistä tutkimuksistaan. Profeetallisista kirjoituksista hän kokosi 99 todistetta, joiden mukaan loppu olisi lähellä. Näistä todisteista peräti 33 oli poimittu 4. Esrasta.

2. Profetioiden tulkinnan yhteydessä olisi paikallaan myös pohtia kysymystä: Voisivatko Raamatun kirjoittajat tai Johannes ymmärtää sen miten me selitämme heidän tekstejään? Selittäjillä ja selityksillä voi olla vaarana etääntyä liian kauaksi alkuperäisistä teksteistä? Rouheen teoksen kohdalla tämä kysymys ei ole aiheellinen.

3. Uuden kirkkoraamatun käyttö tuo myös ongelmia. Pasuna on korvattu torvella (s. 85s). Sanalla torvi on myös hilpeä sivumerkitys. Pasunaan on enää vaikea saada selvää ääntä, kun se on vaihdettu torveen! Pysähdyin pohtimaan miksi ilmaisuille neitsyt ja portto uusi kirkkoraamattu ei ole löytänyt ajanmukaisempaa ilmaisua. Ilotyttökään ei taida korvata porttoa.

4. Ranskan vallankumous (s. 117s.) on tulkittu yksipuolisesti kuningasmielisten tai rojalistien kannalta. Kuvaus ei tavoita sitä, mikä Ranskan vallankumouksessa oli olennaista. Hallitsija menetti jumalalliset ominaisuutensa. Syntyi tasavaltalainen hallitusmuoto ja edustuksellinen demokratia. Kirkkoa ja valtiota on alettu erottaa toisistaan (s. 196). Tämän huomautuksen voi muotoilla myös yleisempään muotoon: Minkälainen kuva kirkkohistoriasta muodostuu näiden selitysten kautta. Onko kirkkohistorian keskeiset linjat ja käännekohdat tavoitettu ja saatu mukaan?

5. Islamin (tai islamilaisen fundamentalismin) nousua ei ole käsitelty. Valistuksen ja romantiikan tapaiset aatesuuntaukset eivät ole vielä vaikuttaneet islamiin. Aikaisemmissa Ilmestyskirjan selityksissä löytyi islamille ja Turkille ehkä enemmän sijaa (s. 97, 98, 102). Jonkinlaista kannanottoa ja pohdiskelua islamin nousuun ja EU:hun olisi odottanut.

6. Adventistiseen perinteeseen, joka koskee profetioiden tulkintaa, on yleensä kuulunut vyöryttää esiin opinkohtien täysi kirjo. Pakollisia kohtia ovat mm. sapatin ja sunnuntain historia (s. 162-168), paavikunta (s. 140-143), sielun kuolemattomuus ja kehitysoppi (s. 158). Ilm 19:10 yhteydessä ei mainita Ellen Whitea profetian hengen ilmentymänä.

Tutkivasta tuomiosta löytyi vain yksi kohta: "Vanhurskauttaminen merkitsee oikeudessa syyttömäksi julistamista. Näin evankeliumi kytkeytyy tuomioon. Taivaan oikeudessa "suurena sovintopäivänä" tarkistetaan, että vanhurskauttaminen on tapahtunut oikeuden mukaan - Kristuksen veren perusteella." (s. 158) Tämä "tarkistaminen" tietenkin edellyttää, että kantaja tai syyttäjä on valittanut alioikeuden päätöksestä ja että alioikeus on myöntänyt valitusluvan!

Kielestä

Asia- tai painovirheitä en odottanut teoksesta löytyvän. Jotain vähäisempää kuitenkin sattui haaviini. Sivulla 63 mainitaan keisari Justianus I; pitäisi olla Justinianus kuten s. 36. Raamatun kerrotaan saaneen jaejakonsa 1500-luvulla (s. 19), eiköhän tämä tapahtunut jo 1200-luvulla. Spiritismi syntyi Foxin sisarusten piirissä Hydesvillessä, New Yorkissa vuonna 1848 (s. 100). Tässä yhteydessä ei useinkaan muisteta mainita, että sisarukset myöhemmin tunnustivat harjoittaneensa vilppiä eikä mistään henkien ilmestymisestä ollut kysymys. Saarisaloon viitataan sivulla 109, mutta Saarisalon teosta ei löydy kirjallisuusluettelosta.

Rouheen käyttämä kieli on sujuvaa ja teksti helppolukuista. Se tekee lukemisen miellyttäväksi ja nautittavaksi. Ote aiheeseen on jäntevää. Tiettyä oppikirjamaisuutta ja teologista painolastia on vältetty. Vaihtoehtoisia tulkintoja ei juuri tuoda esille. Hakemisto löytyy, mutta on makuasia olisiko asiat ja ihmiset pitänyt erottaa toisistaan. Villejä fantasioita tai aineksia aikalaskelmien tekoon on turha hakea.

Teoksen suurin arvo lienee siinä, että vaikeasti lähestyttävästä ja ymmärrettävästä kirjasta on kirjoitettu yksinkertaisesti helposti lähestyttävällä tavalla. Kristus ja evankeliumi saavat teoksessa pääosan eivät erinäiset pelot ja pedot. Rouheen teosta voi lämpimästi suositella kaikille.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle