Kotiseutuhistoriaa

Kauko Puottula

Otsikot

Kauko Puottula

Avattu kirja pöydällä

  1. Pirunpesä ja "Rydönlinna".14.2.2007
  2. Moision koulun syntyvaiheita. 2004. Päivitetty 19.2.2011
  3. Sudenvaha. 15.5.2010
  4. Miesvaha. Päivitetty 2.4.2012
  5. Koirassuonmäki ja Lepokallio. Päivitetty 25.12.2011
  6. Metsäpaloista. 2011
  7. Desanteista ja metsäkaartista. 2011
  8. Poliiseista, Paimalasta ja busseista. 2012
  9. Saramäen seisakkeen tienoolta. 2012
  10. "Etsikää muinaisia polkuja" 25.11.2012
  11. Kivien kertomaa. Päivitetty 18.5.2013


2007 Kauko Puottula
sähköpostia
Päivitetty 18.5.2013

Pirunpesä ja "Rydönlinna"

Otsikoihin
Päivitetty 14.2.2007
Kauko Puottula

Kun kävin Kärsämäen koulua (Turussa) 1950-luvulla, sen 4. luokkaa, koulutie kulki mm. Hellaksen makeistehtaan, Kärsämäen hautausmaan ja Pirunpesän ohi. Ohitustietä ja Tampereen valtatietä ei silloin vielä ollut, sen sijaan paljon suuria sorakuoppia (ks. oheista karttaa). Hellakseen - ikävä kyllä - ei kouluaikana koskaan tehty vierailua. Hautausmaa ja Pirunpesä olivat sellaisia paikkoja, joissa ei vielä 10-vuotiaana käyty. Vai oliko kyse pelosta?

Kärsämäen koululla kaksi 10-vuotiasta ihastui toisiinsa niin syvästi, että kiintymys on elämän kolhuissa säilynyt näihin päiviin asti, vaikka välissä on 53 vuotta, jona aikana he eivät ole tavanneet toisiaan. Näin koulussa koetulla viattomalla romanssilla on ollut varsin pitkälle ulottuvia vaikutuksia kummankin elämässä.

Koulumatkan saattoi tehdä kävellen, pyörällä tai junalla. Kyseisenä kouluvuotena rakennettiin uutta maantietä, joka lähti Pirunpesän luota ja joka kulki pohjoiseen aina Paattisille asti (ei näy kartassa). Tiellä liikkui paljon soraa ajavia kuorma-autoja, joiden kyydissä joskus liftasimme. Itselleni on jäänyt varsin positiivinen kuva kuorma-auton kuljettajasta, jonka auton ovessa luki E. Lasander. - Erään kerran olin luokkatoverini Raunon kanssa palaamassa koulusta, kun Pirunpesän lähellä seisoi kuorma-auto, jonka ovessa luki R. Piira. Jostain syystä Rauno sai päähänsä huudella kuljettajalle: - Joko piirakat ovat valmiita? Mies tietenkin suuttui ja kiroili meidän peräämme. No, hänen autoonsa ei meillä tietenkään ollut asiaa.

Koulussa opettajan muistan maininneen, että Pirunpesän paikalle olisi jääkauden aikana pudonnut joku iso lasti kiviä, soraa ym., jonka sulamisvedet olisivat sitten kuljettaneet laajalle alueelle. Kaikkein suurimmat kappaleet olisivat jääneet paikoilleen, karkeajakoinen aines olisi levinnyt lähistöön, hienojakoisempi aines kulkeutunut kauemmas. Lähellä olevista lukuisista sorakuopista oli helppo todeta, että näin todella oli. 7000 vuoden takaisesta Litorinameren rannasta ei koulussa puhuttu mitään.

Pirunpesässä muiden suurten kivijärkäleiden yli kohoaa kaksi erityisen suurta, kymmenen metrin korkuista kivilohkaretta. Aivan kuin kivi olisi kauan sitten haljennut. Monet ovat kertoneet, että pikkupojat ja –tytöt hyppelivät halkeaman yli ennen toista maailmansotaa. Halkeama näyttää vähitellen suurentuneen, tuskin hyppy enää onnistuu. Muinoin pirunkiven päälle ovat johtaneet tikkaat, jotka ovat ajan myötä lahonneet. Törröttämään ovat jääneet ruostuneet kiinnityspultit. Turun kaupungin papereissa kerrotaan, että Pirunpesän louhikkotörmä ja muinaisranta ovat suojelukohteita.

Turun Sanomat kertoi erään tarinan siitä miksi kivi on halki: ”Sen mukaan kiven sisässä asui piruja. Jumala päätti rangaista niitä ja antoi ukkosen halkaista kiven, jolloin pirut lensivät tiehensä. Myöhemmin kivellä asusti haltia, joka tarjosi juotavaa ohikulkeville rakuunoille - aina erilaisista astioista. Kerran haltia antoi rakuunan juoda kultaisesta maljasta. Tämä malja jäi rakuunan haltuun, jolta se päätyi Ruskon kirkon kalkiksi.” (TS 4.5.2004)

Sanomalehti on tallettanut sivuillaan kertomuksen Haliswahasta eli Pirunpesästä noin 125 vuoden takaa.

Haliswaha. Lähellä Turun kaupunkia, wiiden wirstan matkalla pohjoista kohden, Ruskon kappeliin wiewän tien warrella on hywin suuri halennut kallion möhkäle, jota kansa tawallisesti nimittää: "Haliswaha". Tästä Haliswahasta on kerrottu seuraawa taru, joka wielä elää kansan muistissa, ja /useasti peljättää nuorta, pimeässä siwumatkustajaa, koska juuri siltä paikalta myös metsä alkaa. Joku sata wuotta takaperin oli wielä Suomen rustholleissa hewonen ja mies sotakunnossa pidettäwä. Tästä ajasta on wielä Turun lähellä olewa "Trakunaplaani" muistona - Ruskon kappelissa on Lähtemäki niminen rustholli. Tämän rusthollin sotamies oli hewoisineen yön pimeydessä sattunut tulemaan kotio sotaharjoituksista Turun kaupungista. Kun hän juuri oli ehtinyt tulla Haliswahan kohdalle, kuuli hän metsästä ääntä, jonka hän luuli olewan ihmisen äänen. Hän pysähti hewosensa, koska hänen sattui olemaan kowa jano, ja tiesi myös sillä paikalla metsässä olewan sywän kaiwon. Hän huusi raikkaalla sotaäänellä: Tuokaat minulle wettä juodakseni!" Pian tulikin metsästä mies, jolla oli jalat kuin hewosella; hänellä oli härän sorkassa wettä, jota tarjosi sotamiehelle juoda. Sotamies ei huolinut, waan sanoi: "Tuo paremmalla astialla." Hewoisjalkainen mies meni ja toi toisen kerran, mutta astiana hänellä oli härän sarwi. Sotamies ei tästäkääm huolinut, waan pyysi tuomaan paremmalla astialla. Hewoisjalkainen mies meni ja toi suurella hopeapikarilla, jonka sotamies otti heittäen weden pois sisältä. wesi oli niin wäkewää, että kuin heittäissä oli wähän loiskahtanut hewosen selälle, kohta paloi karwa siitä paikasta. Nyt läksi sotamies täyttä neliä ajamaan Ruskolle päin, hewoisjalkainen mies perästä, tämä oli jo saawuttamaisillaan hänet, kuin aamurusko walaisi ja Ruskon kirkko näkyi. Sotamies huusi hädissään: "Mikko* auta minua saat tämän pikarin!" Kohta lauloi pieni lintu: "Aja wiirii waari kynnetyn maan päälle." Sotamies ajoi yli aidan Asolan pellolle, ja hewoisjalkainen mies katosi näkymättömiin, eikä häntä ole sen jälkeen nähty. Sotamies lahjoitti pikarin Ruskon kirkolle, joka on tänäkin päiwänä hywin pulska niin pienen seurakunnan kirkkopikariksi kuin Rusko on. Tähän päättyy nyt tämä tarina Haliswahasta ja kirkon pikarista; ei se juuri todelta näytä, mutta paljon on muutakin taika-uskoa kansan seassa. - Kristo (Aura 102/1.9.1883 s. 3,4.)

Lähes 160 vuoden takaa on säilynyt kertomus samasta paikasta. Tässä mainitaan selvästi Pirunpesä sekä kytketään se Halisten paikannimeen, ts. Hallisvaha eikä Halisvaha. Mainittakoon, että Kuninkaallinen maanmittari Magnus Bergman nimeää sen Haliswahaksi vuodelta 1697 peräisin olevassa kartassa.

Å.T. N:o 39. "Insändt: Kommunionkalken i Rusko kyrka, legend" om sättet för kalkens åtkomst. Den nämnda klippan tro wi oss hafwa hört nämnas Halliswaha, icke "Haliswaha (andeklippa"?). Samma händelse och sjalfwa kalken bör enligt wårt minne finnas beskrifna för wid pass 30 år eller derutöfwer i Åbo Tidn. eller Mnemosyne af en i de historiska hjelpwetenskaperna ej allt för mycket bewandrad man, hwars namn wi anse oss icke böra nämna. Den förklaring behöfde icke sökas långt borta, att inskriften på kalken war anbragt i obegripliga tecken. Afl. Kanslirådet Wallenius skall warit den, som gaf saken sin lösning i det han wisade att skriften war helt enkelt munkstil. För öfrigt hör sagde tradition till antalet af dem, som i likhet med sägnerna om kyrkor byggda af jättar, samt om kolossala af dessa kastade stenar för att förstöra kyrkorna, finnas på flera orter lokaliserade. Så berättas den ungefär lika om en efter uppgift i Wirmo moderkyrka befintlig kalk, som skulle wara ett byte från en jätte, trollkarl eller dylikt, den har haft sitt tillhåll uti der på gränsen mot Nousis, ½ mil från nämnda kyrka, belägna Kallanwuori. Detta berg innehåller en grotta, som någon gång sednare fått widkännas beskyllningen att hafwa utgjort skyddsort för röfware. - Charade. - Ilmarinen no 42/28.5.1851. s. 2

Kommunionkalken i Rusko kyrka (Legen.) En mil ifrån Finlands gamla hufwudstad, Åbo, upphöjer sig på en wacker kulle Rusko kapellkyrka, romantiskt omskuggad af löfrika träd och kringsådd med mångfaldiga blommor. wägen till denna trefliga trakt tager af till wenster ifrån den stora landswägen, som ifrån Aningais-tull leder förbi Finlands äldsta tempel, St. Marie kyrka, uppbygd under Erik den Heliges tid nära intill den bro, som på en fjerdedels mils afstånd ifrån Åbo är anlagd öfwer wähäjoki ån. Denna wäg war i fordna dagar omgifwen af en mörk skog, hwars lemningar ännu finnas qwar i den glesa, af små tallar bestående skogssträcka, som ifrån Kärsämäki malm sträcker sig inemot Rusko by. Uti denna skog, hwarest fordom styhöga träd spridde en dyfter skymning, och knappast lemnade en hemsk genomgång för den rädde wandraren, uppreser sig till wenster om wägen, ibland remnande klipper, en osantelig sten, klufwen i twenne delar. Denna sten är belägen framför ingången till en mörk / håla, som fordom beboddes af mäktiga bergtroll, hwilka ofta oroade den som färdades förbi deras boning, samt insläpade honom i sin grotta, derifrån sällan någon med lifwer undkom. Ingen wågade derföre närma sig deras fruktanswärda hemwist, och den fromma landtmannen ilade med bäfwande hjerta förbi denna bergsklyfta, derifrån widunderliga gestalter midnattstiden framfwäfwade och förskräckte äfwen de modigaste. Uti sednare tider hafwawäl bergtrollen upphört att utöfwa sitt förfärliga wälde, men stället bibehåller ännu i dag namn af Haliswaha (Andeklippa) och Pirunpesä (Djefwulsbo).
Ifrån Rusko kyrkobacke har man en leende utsigt, och på något affstånd ser man åbyggnaden af Lehtimäki rusthåll, hwarest fordom en modig krigsman bott, som mången gång tappert tumlat ompå stridsfältet, och helt oförmodadt kom att wisa sin oförskkkkräckthet emot bergtrollen i Haliswaha. Då han en söndagsafton kom ridande ifrån Åbo, fann han icke långt ifrån Haliswaha med förwåning den wanliga wägen stängd af klippan, som med en fruktanswärd höjd uppreste sig framför honom, och ej lemnade någon annan öppning än den som förde till trollklyftan. Nästan utan att weta det, befan han sig framför Andeklippan, och såg sig snart omgifwen af en hop widunderliga skepnader. Han, som ofta uti blodiga drabbningar oförskräckt gått döden till mötes, kände ej heller nu någon fruktan; och för att ej förgäfwes hafwa besökt trollens boning, bad han dem att få något att dricka. Genast hemtade ett af trollen en swart trädskål fylld med en slags dryck, hwilken han dock nekade emottaga och fordrade trotsande att den skulle räckas honom uti ett dyrbarare kärl; då erbjöds honom ett fullt dryckeshorn; men då han ej heller emottog hornet, framgafs drycken uti en kommunionkalk af guld med patén. Denna emottogs af wår kämpe, som redan war i begrepp att drickaderutur, då han helt hastigt blef warse en hwit glänsande fågel finga genom luften, och hörde en öfwernaturlig röst warna sig att ej smaka den erbjudna drycken, utan kastaden öfwer axeln bakom sig, hwilket han genast åtlydde; några droppar pilldes härwid på hästens länder, som genast blefwo ända intill benen uppfrätte, äfwensom mannens kläder befwo liksom uppbrände, der några droppar råkat falla. Nu såg wår hjelte, att han råkat ut för fiender, emot hwilka hela hans krigiska tapperhet ingenting uträttade. Owiss hwad han skulle göra, wälsignade han sig i Frälsarens namn, hwilket han knappt hunnit uttala, förr än berget, som tillstängt (?) wägen för honom, öppnade sig. Hållande kalken och patenen uti handen, gaf han hästen sporrarne, och red i fullt struck wägen till Rusko, // Bergtrollen, som med harm sågo sitt rof taga flykten jemte den dyrbara kalken, förföljde wår ryttare med raseri, och ljudet af deras rysliga skrän skallde i den hemska skogen. Utsägandet af Frälsarens namn hade redan till en del förlamat deras kraft, ch kalken ilade, oaktadt sina dödliga sär, snabbare än förut. Trollen, wiljande förskräcka den flyende, antogo den ena gestalten efter den andra, för att derigenom twinga honom att sakta sin fart. Än tyckte han sig höra och se en mängd tunnor och säckar fyllde med eldkol slungas efter sig, än förföljdes han af ofantliga jättar och eldsprutande drakar. Ofta hunno trollen honom så nära, att han redan tyckte sig gripas af deras förfärliga klor, men i detsamma hade han åter några stegs förfpräng. Nu kom wår ryttare till åkrarne kring Rusko by, och ansåg sig räddad ifrån sina förföljare; men då började hans häst att tröttna, utmattad som den war af genom trolldrycken undfångde såren, och trollen hunno honom allt närmare och närmare. Redan tyckte han sig känna deras andedrägt, men förlorade likwäl icke ens då modet, utan gjorde för sig sjelf det löfte, att i händelse han blefwe räddad, förära, kalken och patenen till Rusko kyrka. I detsamma wisade sig åter den lilla fågeln, som sjöng med den skönaste harmoniska stämma: "Wiri, waari ristimaalle;" eller efter andra berättelser: "Häärä, haara ristimaalle;" det är: rid hit och dit, att du måtte komma på den korsade jorden. Tröstad af detta öfwernaturliga wäsende, som redan en gång räddat honom, då han war nära att dricka döden, lydde ryttaren genast och sprängde in på åkertegarne, hwilka woro plöjde i kors, och såg till sin innerliga-glädje, att trollen ej egde makt, att der förfälja honom. - Åbo Tidningar no 39/ 23.5.1851 s.2,3.

Tarina on tietenkin vain tarina, mutta siinä mainittu yhteys Ruskolle on mielenkiintoinen. Ennen nykyisen lentokentän valmistumista 1955 Pirunpesältä kulki tie Ruskolle. Se leikkasi kiitotien läntisen pään vinosti. Pyhän Henrikin ekumeeninen pyhiinvaellus, joka alkaa Turun tuomiokirkolta ja etenee Koroistenniemen, Maarian kirkon ja Pirunpesän kautta Ruskolle jne., toteutetaan yleensä kesäkuussa ja joka kolmas vuosi täysimittaisena. Pyhiinvaellusreitti kulkee aivan Pirunpesän vierestä. Kouluneuvos Antti Lehtinen, joka on pyhiinvaelluksen puuhamiehiä, kertoi minulle puhelimessa, että reitti kulkee Pirunpesän vierestä, jotta pyhiinvaeltajat saisivat vaelluksella tuntumaa myös pahoihin voimiin, siis saisivat kontrastia.

***

Aivan Pirunpesän vieressä, punaisessa mökissä asui Martta, jota yleensä kutsuttiin Pirunpesän Martaksi, vaikka hänellä oli myös oikea sukunimi. Hän oli tunnetusti kovaääninen ja kova puhumaan, häneltä oli vaikea saada puheenvuoroa. Häntä paremmin tunsin naapurista toisen Martan, joka myös oli kova puhumaan. Tämä naapurin Martta kerran poikkesi joissakin asioissa Pirunpesän Martan pakeille. Myöhemmin hän kertoi tapaamisestaan äidilleni: ”Se Pirunpesän Martta, se vasta pirunkaltainen akka onkin, kun ei ollenkaan anna suunvuoroa.” - Äitini oli vaikea pidätellä vahingonilon sävyttämää nauruaan.

Noin 120 vuoden takaa on säilynyt kertomus, joka saattaa liittyä edellä mainittuun mökkiin tai johonkin lähistön mökkiin:

Maariassa 7. p. toukokuuta 1888. Wiime wiikolla siirtyi kunnastamme kauwas pohjolaan mies, joka kansan parasta tarkoittawiin toimiin kunnassamme otti osaa hartaasti. Että lukkari-urkuri A. Jipponen oli saawuttanut kuntalaisten suosion, todistaa ne muistolahjat, jotka he hänelle antoiwat ja jotka jo ennen tässä lehdessä owat mainitut.
Se on julkinen salaisuus, että kunnassamme ne henkilöt owat harwat, jotka yhteisen hywän eteen työskentelewät ja sen tähden tullaankin kauwan urkuri Jipposen muuttoa kaipaamaan. Muun muassa sai raittiusseurammekin hänessa wiime aikoina warsin hartaan ja lämpimän puoltajan. Sellaisten henkilöjen tarpeessa seuramme onkin, sillä yleinen wälinpitämättömyys tässä warsin tärkeässä asiassa wielä wallitsee. Wiina ja oluttehdas, joka antaa runsaan tulon kunnan kassoihin, waikuttaa sen, että moni katsoo raittiuspyrinnöt ja harrastukset kokonaan wahingolliseksi. - Mutta melkein uskomatonta luulisi olewan / se, että sellainen mies, joka on tullut walituksi monellaisiin sekä kunnallisiin että kirkollisiin luottamustoimiin suwaitsisi maallaan salakapakoitsijaa. Mutta niin on kuitenkin walitettawasti asian laita, sillä Kärsämäen Marttilan maalla Haliswaha nimisessä torpassa on monia wuosia eräs leski poikaneen harjoittanut tätä luwatonta ammattia, isännän ryhtymättä tehokkaisiin toimiin, waikka on kyllä tietty se pahennus ja häpeä, joka siitä on koko kunnalle tullut. Tosin kruunun ankara käsi on sinnenkin ylettynyt, sillä leski on useamman kerran istunut wankeudessa sakkojaan suorimassa. Mutta salakapakoitseminen ei ole ensinkään wähentynyt, sillä poika pitää sillä aikaa huolta ettei juojilta wiinaa puutu. Hiljakkoin siellä taas käwiwät kruununmiehet ja saiwat käsiinsä muutamia pulloja, mutta jo seuraawina päiwinä palasi sieltä miehiä, joille maantie oli warsin kapea. Tämän kirjoittajalle on kerrottu että sieltä nytkin saa mitä juomia waan haluttaa. Kun tällaista näkee ja kuulee, tulee ajattelemaan, eikö olisi saatawa ankarammat lait, jotka tekisiwät salakapakoitsemisen rangaistuksen pelosta niin harwinaiseksi kuin mahdollista ja että sellaiset henkilöt, jotka sitä maallaan tietäwät julkisesti harjoitettawan, tulisiwat myöskin edeswastaukseen. - (Aura 108/10.5.1888 s. 3,4).

Saramäen pysäkin lähellä asui muuan vanha pappa, joka oli laseista, pelleistä ym. aineksista kyhännyt itselleen omintakeisen rakennuksen, jota paikkakunnalla kutsuttiin "lasipalatsiksi". Ilmeisesti tämä pappa on kertonut äidilleni, että Pirunpesässä on joskus majaillut maantierosvoja. Kivipaasien alta on ilmeisesti löytynyt sopivia piileskelypaikkoja ja sateensuojia. Joidenkin pikkurikollisten kerrotaan paenneen poliisia kivien alla olevaan koloon tai luolaan. Pirunpesästä jonkun matkaa itään on Urusvuori. Sen jyrkkä, rosoinen rinne näkyi hyvin ohikulkevasta junasta. Jostain muistan lukeneeni, että nimi Urusvuori saattaa liittyä varkaisiin. Urusvuoren nimeä en nuorena muista käytetyn.

Eräs em. papan vävy ja tämän Ruskolla asuva veli toimivat toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitosta lähetettyjen desanttien yhdysmiehenä ja muonittajana. Desantit käyttivät tukikohtanaan mm. sitä aluetta, jossa nykyään toimii lentokenttä. Näillä seuduilla majaili samoihin aikoihin (eli 1941-1942) myös ns. metsäkaarti, joka teki sabotaaseja, mm. räjäyttämällä Toijalan rataa, tuhoamalla ammusvarastoja ym. Läheisessä maatalossa oli sota-aikana teurastettu sika, joka oli pantu yöksi roikkumaan. Siitä oli yön aikana hävinnyt melko suuri pala, myös maitoa ja voita oli hävinnyt.

Erään kerran em. talon emäntä oli hevospelillä tulossa Turusta päin kotiinsa. Hän oli jo ohittanut Pirunpesän, kun hevonen yhtäkkiä kieltäytyi jatkamasta matkaa ja nousi takajaloilleen. Ilmeisesti hevonen oli aistinut, että jotain outoa piileskelee metsässä. Emännän piti palata takaisin ja etsiä joku toinen reitti päästäkseen kotiinsa.

Desanteilla ja yhdysmiehillä oli jonkinlainen radioyhteys keskenään. Paikalliset viranomaiset olivat onnistuneet suurin piirtein paikallistamaan lähettimen sijainnin, mutta etsinnöistä huolimatta sitä ei löydetty. Erään kerran yhdysmiehen (Ketosen?) poika oli koulussa jollekin sanonut, että isä puhuu uuniin. Opettaja, joka kuuli tämän tai sai tästä muuten tietää, osasi tehdä asiasta oikeat johtopäätökset ja niin lähetin löytyi. En ole varma siitä, missä tämä talo oli. Joku kertoi, että se olisi ollut Kärsämäen hautausmaan lähellä, nykyisen liikenneristeyksen alla. Joku toinen taas kiisti sen.

***

Toijalanradan ja ohitustien risteyksen pohjoispuolella Urusvuoren juurella on Kaukisen torpan raunioiden vieressä paikka, jossa joidenkin vanhojen karttojen mukaan pitäisi olla muinaismuisto. Nykyisiin karttoihin muinaismuistoa ei ole enää merkitty, mutta paikkaa ei ole myöskään vedetty puskutraktoreilla tasaiseksi.

Kyseessä on kivikautisen asumuksen paikka, joka löytyi Toijalanradan rakennustöiden yhteydessä 1920-luvulla. Olen törmännyt tapaukseen vanhoja lehtiä lukiessa. Löydön johdosta ratalinjausta on jouduttu siirtämään ja niinpä radassa onkin tässä kohtaa huomattava mutka.

Turun Maakuntamuseosta sain kuulla, että paikalta on löytynyt harmaasta kivestä valmistettu oikokirves 1936 (?), joka on hieman fasetoitu sekä saviastian palanen 1961. Löydöt viittaavat vasarakirveskulttuurin ajalle n. 2500 - 2000 eKr. Paikan omisti niihin aikoihin Uuno Toivonen, jonka nimi liittyy Räntämäen Graniittiin. Löytöpaikalla on suoritettu varsinainen kaivaus 1988.

Ekskursio: Erään kerran meillä oli jouluvieraina sukulaislapsia, joille piti keksiä jotain ohjelmaa. Lehdestä huomasin, että Turun linna on auki myös tapaninpäivänä. Niinpä menimme sinne ja tutustuimme nähtävyyksiin. Linnan kellariin oli rekonstruoitu Saramäestä löytynyt muinainen asumus. Tämä tietenkin kiinnosti minua, koska olen elänyt Saramäessä pitkään. Löytöalueelta oli löytynyt yhtä sun toista niin paljon, että oli kyetty rekonstruoimaan mm. rautakautisen naisen asukokonaisuus. Jotenkin oli hämmentävää, kohdata lasin takana toinen ihminen, joka on elänyt hyvin kauan sitten toisenlaisessa maailmassa. Hänen kasvonsa näyttivät jotenkin tutuilta tai arvoituksellisilta. Maakuntamuseosta sain kuulla, että löytö on tehty Marttilan talon alta ja on ajoitukseltaan rautakautinen

***

Edellä mainittu johtaja Uuno Toivonen, joka oli läheisestä Puustellista lähtöisin, oli paikkakunnalla merkittävä mies. Hänen menopelinsä oli Mercedes Benz 300. Vuoden 1950 tietämillä noita menopelejä Turussa oli vain 2 . Toinen oli Toivosella ja toinen Rettigin johtajalla. Erään kerran Toivonen ajeli tyttärensä kanssa Mersullaan, kun tytär huomasi, että kadulla käveli hänen latinanopettajansa. Tytär pyysi isäänsä pysähtymään ja poimimaan opettaja kyytiin. (Professori Thurén kertoi toukokuussa 2003).

Toivonen rakensi mäen päälle puusta 3 - 4 kerroksisen linnamaisen rakennuksen. Paikkakunnalla linna hieman herätti ihmetystä. Se muodosti eräänlaisen maamerkin, joka näkyi erittäin hyvin kun kuljettiin Pirunpesän ohi, mutta se näkyi myös paikoitellen nykyiseltä Vaistentieltä. Ihmiset puhuivat Rytönlinnasta, joka pitäisi kai kirjoittaa Rydönlinna. Kartoissa se oli merkitty Onnelaksi. Se valmistui n. 1950, työt oli ehkä aloitettu pari vuotta aikaisemmin. Urho Kekkosenkin tiedetään käyneen Rydönlinnassa. Rydönlinna on tiettävästi tullut maksamaan 18 miljoonaa markkaa. Räntämäen Graniitin mustaa graniittia on käytetty mm. Kansaneläkelaitoksen pääkonttoriin Helsingissä (”Kivitohtori” Martti Lehtinen vahvisti asian). Louhosalue oli nykyisen Ohitustien pohjoispuolella Rydöntien ja Tampereen valtatien välissä. Kun Tampereen valtatietä rakennettiin 1970-luvulla tehtiin taas pieni mutka - tällä kertaa Rydönlinnan kohdalle.

1960-luvulla louhinta vähitellen lakkasi ilmeisesti miehen ikääntymisen ja tuotantokoneiston uusimistarpeen vuoksi. Mahdollista on sekin, että musta graniitti meni pois muodista. Rydönlinnasta oli Turkulaisessa 1.11.1998 koko sivun juttukin. Tosin lehti puhui silloin Draculan linnasta, koska linna oli ollut tyhjillään monia vuosia omistajansa kuoleman jälkeen. Linna purettiin ja mäki tasoitettiin vuoden 2000 paikkeilla.


Moision koulun syntyvaiheita.

Otsikoihin
Kauko Puottula

Turun tienoo kertoi 25.11.2004 Moision koulun 50-vuotisjuhlista, joita vietettiin pari päivää aikaisemmin. Olen itse koulun ensimmäisiä oppilaita ja muistelen edelleen lämmöllä sen aikaisia opettajia, henkilökuntaa ja oppilaita. Sen vuoksi koulun alkuvaiheet ovat minua kiinnostaneet ja saaneet minut palauttamaan mieleen muistoja sekä penkomaan arkistoja.

Oma ikäluokkani, joka asui Saramäen seisakkeen seutuvilla, joutui käymään kaikkiaan neljää koulua. Ensin Saramäessä (nykyisin Vaistentie 69), sen jälkeen kaupungin puolella Kärsämäessä, sitten Paimalassa Kukonmäellä (nykyisin Paimalantie 369) ja viimeksi Moisiossa. Kouluolot Maarian kunnassa olivat tuohon aikaan sekavat. Kunnanisät eivät osanneet arvioida väestönkehitystä edes vuoden parin tähtäimellä. Uusien koulutilojen tarve kyllä tiedettiin, mutta koulupiiriongelma piti ratkaista ensin, sitten selvittää minne tilat pitäisi rakentaa ja ennen kaikkea mistä löytää rahat. Maarian kunnassa pidettiin erityinen koulukokous 20.8.1953. Moision nimi esiintyy ensi kerran kaavailuissa 12.10.1953.

Kuntaan olisi pitänyt perustaa uusi koulupiiri, mutta kouluviranomaiset antoivat siihen luvan vasta kun Tortinmäki koulupiireineen siirtyi Paattisten kuntaan. Ilmeisesti kunnan asukasmäärällä ja koulupiirien määrällä oli jokin yhteys. Kansakoululautakunta kokoontui 25.8.1954. Tällöin oli mukana myös tarkastaja A. Hämäläinen, joka ilmoitti, että kouluhallitus on vastikään hyväksynyt uuden koulupiirijaon. Kunnassa oli nyt Paimalan koulupiirin lisäksi Saramäen koulupiiri, joka myöhemmin muuttui Moision koulupiiriksi. Uusi koulupiiri siis saatiin, mutta ei vielä koulukiinteistöä.

Moision koulun ensimmäinen johtokunnan kokous pidettiin 24.8.1954 Paimalassa. "Saapuvilla olivat E. Iivonen, S. Kanervamäki, M. Korjala, M. Puottula, M. Tähti ja Anni Valkeaniemi. Puhetta johti S. Kanervamäki ja sihteerinä oli Anni Valkeaniemi." Johtokuntaa täydennettiin V. Koivistolla (1.10.1954 §1). Tällä kokoonpanolla johtokunta toimi useita vuosia; sihteerin tehtäviä hoitivat alussa Valkeaniemi, sittemmin Seija Toivonen sekä Teuvo Tikka.

Kanervamäki, Tähti ja Valkeaniemi olivat käyneet Moision talossa (nykyisin Vähämoisiontie 70) tulevia koulutiloja katsomassa ja heidät valtuutettiin tekemään vuokrasopimus talon omistajien kanssa viimeistään seuraavana päivänä eli 25.8.1954. Vuokraa maksettaisiin korkeintaan 200 000 mk (vuoden 2004 kurssin mukaan 5147 euroa). Moision taloon sijoitettaisiin luokat 1-3. Räntämäen Graniitin omistajan tytär Seija Toivonen toimi ensimmäisenä opettajana.

Koulun piti alkaa 30.8.1954 lainatuilla pöydillä ja penkeillä, mutta alku lykkääntyi neljällä päivällä. Koulukuvista voi päätellä että poikia oli ainakin 13 ja tyttöjä 14; Turun tienoo (3/21.1.1955) mainitsee oppilasmäärän olleen 32. Kouluruokailu oli kehnoissa kantimissa kuten pöytäkirjoista ilmenee:

Näillä eväillä siis lapset ruokittiin ja koulut käytiin.

24.8.1954 pidetyssä johtokunnan kokouksessa päätettiin myös, että luokat 4-7 sijoitetaan kunnantalon yhteyteen sijoitettavaan kouluun, mutta siitä oli sovittava Paimalan johtokunnan kanssa. Paimala ei nähtävästi suostunut siihen, koska oppilaat useina päivinä kehotuksesta kävivät kunnantalolla, eivätkä sieltä mitään koulua löytäneet. Sitten oppilaat määrättiin Paimalan kouluun, vaikka matkaa sinne oli kotoa ainakin 6 km.

Laki määräsi koululaisten matkoista tuohon aikaan siten, että jos matka lähimpään kansakouluun on viittä kilometriä pitempi, tulee kunnan ottaa osaa saattamis- ja majoituskustannuksiin lapsen ikään katsomatta. Nähtävästi tätä silmällä pitäen Moision koulun johtokunta oli kokouksessaan 2.9.1954 päättänyt tehdä anomuksen kunnanvaltuustolle kymmenen oppilaan kuljettamisesta Saramäen seisakkeelta Paimalan koululle. Hanke kaatui joko rahaan (1000 mk päivältä) tai jyrkkään ns. Paakin ahteeseen nykyisen Paunantie 5 kohdalla. Paimalan koulusta ei ole omaan muistiini juurikaan jäänyt positiivisia muistoja eikä myönteistä kerrottavaa.

Saramäen seisakkeelta Paimalan kouluun oli linnuntietä vain 2,5 km, mutta koulumatka kasvoi monilla jopa 6-7 kilometriin poikittaisyhteyksien puutteessa. Väestö oli Maariassa hyvin pitkälle keskittynyt nykyisen Maarian altaan ja nykyisen Paimalantien ympärille, siis kunnan itäiselle puolelle. Myös vanhojen kantatilojen talouskeskukset sijaitsivat itälaidalla. Paimalan koulun ympärille ei kuitenkaan muodostunut mitään asutuskeskittymää. Tosin kylien sisällä oli jonkinlaisia poikittaisyhteyksiä kaakosta luoteeseen, mutta suora poikittaisyhteys idästä länteen olisi edellyttänyt Paimalan ja Saramäen välillä olevan kylärajan ylittämistä.

Kunnan läntisen puolen kehittymiseen myötävaikutti moni tekijä. Turun - Toijalan rautatie, joka valmistui 1876, ohjasi työläisväestöä muuttamaan radanvarteen, josta oli sotien jälkeen nopea yhteys Turkuun. Jotkut junat alkoivat pysähtyä Saramäessä vuonna 1946. Lisäksi Saramäkeen oli suunnitteilla järjestelyratapiha, josta kuitenkin luovuttiin myöhemmin. Junatkaan eivät enää pysähtyneet 1960-luvun lopulla. - Uusi suora tieyhteys Pirunpesän luota Paattisten kirkolle sekä lentokenttä otettiin käyttöön vuonna 1955. - Siirtolaisten asuttaminen 1940-luvun lopulla edellytti soiden ja niittyjen ojittamista. Näin entiset takamaatkin saatiin viljelykelpoisiksi.

Moision koulun ensimmäinen johtajaopettaja Teuvo Tikka kertoi 50-vuotisjuhlissa, että pari urakoitsijaa teki Moision koulun rakennusvaiheen aikana konkurssin. Annettujen tarjousten perusteella kunta antoi tiilestä rakennettavan noin 2800 m3 koulutalon rakennustyön urakoitsijoille V & H 17,3 miljoonan markan (2004: 445 177 euroa) summalla. Tarjous oli selvästi muita halvempi. Rakennus saatiin vesikattoon vuodenvaihteessa 1954-55 jolloin työt keskeytyivät urakoitsijan tiukan rahatilanteen vuoksi. (Turun tienoon (21.1.1955) mukaan harjannostajaisia vietettiin 15.1.1955). Kunta antoi urakoitsija S:lle tehtäväksi saattaa työt loppuun 9,5 mmk:n (2004: 244 461 euron) summalla.

Mutta työt eivät päässeet käyntiin, koska aikaisemmilla työntekijöillä oli palkkasaatavia n. 380 000 mk (9 778 e). Niinpä Rakennustyöväenliitto ja SAK julistivat Moision koulutyömaan saartoon (työkieltoon) kunnes heidän palkka-asiansa on selvitetty. Saarto purettiin vasta kun kunta takasi työläisten palkkasaatavat.

Turun tienoo kertoi työselkkauksesta tuoreeltaan näin:

Maarian Moision koulun rakennustyöt jatkuvat jälleen reippaasti:
Urakoitsijan kanssa tapahtuneen selkkauksen valotusta.


Maarian kunnanhallitus ja -valtuusto ovat kuluneen alkuvuoden aikana joutuneet pitämään useita ylimääräisiä kokouksia Moision rakenteilla olevan koulutalon vuoksi. Mainituista kokouksista ei ole kerrottu mitään julkisuudessa, koska ei ole tahdottu laskea liikkeelle käymistilassa olevia asioita, joiden perusteella helposti muovataan hyvinkin mielikuvituksellisia päätelmiä. Nyt kun sotkuiset asiat alkavat olla selvitetyt ja mainitulla rakennuksella jatkuvat työt täyttä vauhtia on Maarian kunnanvaltuuston pj Arvo Tasto suostunut kertomaan lehdellemme k.o. tapahtumista seuraavaa:

Viime syyskesästä antoi kunta Saramäen seisakkeen lähelle tulevan n 2800 m3 suuruisen tiilestä rakennettavan koulutalon rakennusurakan tehtyjen tarjousten perusteella 17,3 mmk:n urakkasummalla urakoitsijat Veistiselle ja Heinoselle Turusta, joiden tarjous oli huomattavasti muita tarjouksia halvempi, ja joiden kykenevyydestä mainitun urakan suorittamiseen oli saatu vakuuttavalta tuntuvia tietoja.

Rakennustyö alkoi ja jatkui normaalisti aina vuoden vaihteen tienoille asti, jolloin rakennus saatiin vesikattoon. Tähän aikaan kunnan johto alkoi kiinnittää huomiota urakoitsijan jatkuvasti tiukkaan rahatilanteeseen. Kunnalle esitettiin jatkuvasti pyyntöjä työvaiheita edellyttävän maksuosuuden ylittämisestä. Töiden keskeytymisen ehkäisemiseksi suostuttiinkin kerran hyvissä toiveissa pieneen mainitunsuuntaiseen kompromissiratkaisuun, mutta sitä seuranneeseen 800 000 mk:n pyyntöön päätettiin suostua vain ehdolla, että urakoitsijat antavat summaa vastaavan lisätakuun. Kun mainittua lisätakuuta ei kuulunut ja valtuuston tietoon tuli, että rakennustyöväen palkat jäivät maksamatta ja suorittamattomia maksuja oli runsaasti eri liikkeille ym., katsoi valtuusto parhaaksi maaliskuulla pitämässään kokouksessa katkaista urakkasuhteen.

Samanaikaisesti hankittiin tarjouksia rakennustyön päätökseen saattamisesta. Niitä saatiinkin 4 kpl. Työ annettiin nyt turkulaisen urakoitsija Leo Salosen suoritettavaksi 9,5 mmk:n urakkasummalla. Työt piti aloittaa ripeästi, mutta niiden jatkamiseen pääsyyn ilmeni vielä este, jonka selvittely vei aikaa tosin vain muutaman päivän. Työntekijät, joilla oli entisiltä urakoitsijoilta palkkasaatavia yht. n. 380 000 mk, olivat nimittäin ryhtyneet toimiin oikeuksiensa turvaamiseksi. He olivat pyytäneet SAK:lta Moision koulutyömaan julistamista saartoon (työkieltoon) kunnes heidän palkka-asiansa on selvitetty. Valtuusto oli kyllä näistä puuhista tietoinen, mutta ei halunnut puuttua asiaan, koska sitä ei oltu sille virallisesti esitetty. Saartoanomukseen suostuttiin SAK:ssa myönteisesti ja työkielto astui voimaan. Asian selvittämiseksi kunta lähetti kiireellisesti kunnanhallituksen ja -valtuuston pj:n Helsinkiin neuvottelemaan SAK:n ja Rakennustyöväenliiton kanssa tilanteesta. Täällä päästiin sellaiseen sopimukseen, että saarto lopetetaan heti kun kunta takaa erääntyvät palkat. Valtuusto päätti hyväksyä tämän sopimuksen ja takasi työntekijäin palkkasaatavan maksun viimeistään tulevan heinäkuun alussa. Näin työt pääsivät jälleen alkuun ja ovat nyt reippaassa käynnissä. Todennäköistä on, että koulutalo valmistuu koulujen alkamisaikaan mennessä.

Urakoitsija Veistisen ja Heinosen kanssa on kunnalla vielä selvittämättömiä asioita. Heille on maksettu urakkasummaa 10,4 mmk ja heidän asettamansa takuu 1,7 mmk. Asetettu välimiesoikeus ei katsonut kuitenkaan urakoitsijain olevan velvollisia korvaamaan kunnalle koko takuusummaa. Kunta ei katsonut tehtyä päätöstä itselleen täysin oikeudenmukaiseksi, mutta päätti kuitenkin siihen tyytyä. Työväen rästissä olevien palkkojen maksaminen tulee todennäköisesti vielä aiheuttamaan taloudellisten välien selvittelyä entisten urakoitsijain ja kunnan kanssa.

Rakennustyömaalla pidetyssä pakkohuutokaupassa myytiin urakoitsijain Veistisen ja Heinosen omaisuutta erääntyneiden valtionverojen ym. maksamiseksi. Nyt pidettävässä uudessa pakkohuutokaupassa myydään mainittua omaisuutta eri liikkeiden ym. saatavista. (Turun tienoo 21/27.5.1955)

Johtokunta järjestäytyi kokouksessaan 11.2.1955. S. Kanervamäki toimii puheenjohtajana, M. Tähti varapuheenjohtajana (2§) sekä M. Puottula taloudenhoitajana (3§). Samassa kokouksessa todetaan, että 2 oppilasta (veljeksiä) ovat olleet poissa koulusta syksystä saakka. Kanervamäki ja Tähti saavat tehtäväkseen ottaa asiasta selvää ja velvoittaa heidät tulemaan kouluun (4-5§).

Maarian kunnanvaltuusto perustaa 2 opettajanvirkaa, sen jälkeen johtokunta julistaa ne haettavaksi 25.4.1955 7§. Hakemuksia tuli kaikkiaan 93 (23.5.1955 3§). Hakijoista valittiin Teuvo ja Alli Tikka. Syksyllä valittiin kolmanneksi opettajaksi Tyyne Fredriksson.

Johtokunta päätti 13.9.1955, että yläluokkien poikia ja tyttöjä voidaan käyttää apuna keittolassa perunien kuorimisessa (8§). Myös Paimalan koulussa oli "perunateatteri". Kirjastohankintojen yhteydessä tulee esille mielenkiintoinen kirjallisuuden jako: oppilaille sovelias kirjallisuus, tietopuolinen kirjallisuus sekä kertoma ym. kirjallisuus. (11.10.1955 5§)

Turun tienoo kertoo Moision koulun vihkiäisistä seuraavaa:

Maarian Moision kansakoulu vihittiin viime sunnuntaina

Viime sunnuntaina [6.11] vietettiin Maarian Moision uuden kansakoulun vihkiäisjuhlaa arvokkaalla ohjelmalla. Tilaisuuteen oli saapunut runsaasti kutsuvieraita, joiden joukossa nähtiin mm. läänin maaherra Erkki Härmä ja piirin kansakoulujentarkastaja Antti Hämäläinen rouvineen, Maarian kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen edustajia sekä runsaasti lähiseudun asukkaita.

Koulun oppilaat kävivät jo aamulla suorittamassa opettajien johdolla lipunnoston, jolloin laulettiin Siniristilippumme.

Varsinainen vihkiäistilaisuus alkoi päivällä. Ohjelman aloitti Turun kaupungin koululaisorkesteri, johtajana kapellimestari Rudolf Niensted[t], soittamalla Sibeliuksen Kansakoululaisten marssin. Maarian kunnanvaltuuston pj Arvo Tasto piti tervehdyspuheen mainiten mm. että koulun lähiympäristö oli vielä muutama vuosikymmen sitten hirvien ja muun metsäriistan asuma-aluetta, jossa eräpolut risteilivät. Vähitellen suot kuivattiin ja alue muuttui ensin niityksi ja myöhemmin pelloksi. Karjalaisten muutettua tänne alkoi lähiseudulla vilkas rakennuskausi. Vaikeudet olivat suuret, mutta kun Paattisten uusi tie valmistui muuttui tilanne ja niin alettiin suunnitella tänne uutta kouluakin. Nyt tulevaisuus näyttää lupaavalta. Kun Turun lähiympäristön asemakaavoitettavat alueet on nyt selvillä lentokentän ja Moision välisellä alueella asuvat voivat varmistua siitä, että he kuuluvat Moision koulupiiriin.

Puheen jälkeen Turun kansakoululaisten oppilasorkesteri soitti Partiopojan marssin. Koululainen Katja Tähti esitti kolme laulua. - Koulun historiikin esitti kauppapuutarhuri Holger Wigelius. Hän mainitsi, että rakennustoimikunta asetettiin v. 1953 ja tontti ostettiin seuraavana vuonna. Rakennustöitä viivytti se, että urakoitsijat eivät voineetkaan suorittaa rakennustöitä sopimuksen mukaan, vaan oli kunnan toimesta järjestettävä rakennustöiden jatko uusien rakennuttajien ja uusien sopimusten mukaan, mutta koulu valmistui kuitenkin syksyyn mennessä. Tämän jälkeen koulun oppilaat esittivät op. Tyyne Fredrikssonin johdolla kauniin sienileikin.

Vihkiäispuheen piti tarkastaja Antti Hämäläinen, kuvaillen puheessaan niitä vaikeuksia, joita opetustoiminnassa on ollut menneinä aikoina. Puhuja mainitsi vielä koulu-uudistuksen tarpeellisuudesta. Se tekisi mahdolliseksi lahjakkaiden lasten pääsyn opintielle sellaisistakin olosuhteista, joissa vielä nykyään ei ole mahdollista päästä koulunkäyntiä jatkamaan. Hän ilmoitti vihkivänsä talon toivoen että koulu olisi seudun nuorten henkisenä kotina.

Väliajalla vieraat tutustuivat taloon ja nauttivat kahvipöydän antimista. Vielä oli ohjelmassa oppilaskuoron laulua. Vapaan sanan aikana maaherra Härmä esitti lääninhallituksen tervehdyksen. Tarkastaja Hämäläinen lausui tarkastuspiirin onnittelut. Maaseudun Keskusrakennustoimisto oli lähettänyt sähketervehdyksen. H. Wigelius ja Arvo Tasto luovuttivat koululle Maarian kunnan lahjana arvokkaan radiovastaanottimen. Lopuksi mv. S. Kanervamäki kiitti Maarian kuntaa ym. koulusta, joka nyt toimi seudun lasten opinahjona. Päättäjäissanat lausui op. Tikka ja lopuksi laulettiin Maamme. - Turun tienoo 45/11.11.1955

Vuoden kuluttua samassa lehdessä arvioitiin tulevia oppilasmääriä:

Maarian Moision koulussa riittää oppilaita

Asutuksen keskittyessä aikanaan Maariaan Moision kulmalle ja muuanne Paattisten uuden tien varteen, tuli koulukysymys ajankohtaiseksi. Moision koulun johtokunnan puheenjohtajan kertoman mukaan kävivät lapset aikaisemmin Maarian Paimalan koulussa, minkä jälkeen saatiin Moision talosta vuokratuksi väliaikainen kouluhuoneisto seudun lapsille. Tässä koulussa kävi vain osa paikkakunnan lapsista, nim. luokat I-III.

Kun koulua aikanaan ruvettiin puuhaamaan nykyiselle paikalleen, katsottiin 2-opettajaisen koulun riittävän paikkakunnan tarpeiksi. Koulun valmistuttua huomattiin kohta, että oppilasmäärä edellytti kolmannen opettajanviran perustamista. Koulun kerhohuone joutui tämän vuoksi heti käyttöön. Koulun vihkiäisjuhlan aikoihin oltiin jo selvillä siitä, että koulupiirillä on, mitä lasten lukumäärään tulee, jatkuvat edellytykset kansoittaa tilavakin koulurakennus. Kuluvana syksynä olikin perustettava lisäopettajan virka ja otettava koulun veistosali luokkahuoneeksi, mistä tietenkin on hankaluutta koulutyön suorittamiselle.

Varmaan ei aikanaan koulua rakennettaessa osattu arvata miten nopeaa asutuksen syntyminen seudulla olisi, ja miten suuriksi lukumääräisesti luokat tulisivat muodostumaan, mistä syystä luokkahuoneissakaan ei ole liikaa tilaa, kertoi op. Tikka, jota pistäydyimme tapaamassa.

Koulun paikkaa on pidettävä hyvin onnistuneena, jos kohta rakennuksen ympäristön kaunistaminen on vielä kesken. Jos mikään, niin Moision koulurakennus on joutunut erittäin suuressa määrin sille tarkoitettuun käyttöön alusta alkaen. - Turun tienoo 46/8.12.1956

Talkoot olivat tuohon aikaan vielä yleisiä

Moision koululle hyppyrimäki talkoovoimin

Maariassa ahkeroitiin joulukuussa Moision koulun tontilla hyppyrimäen rakennuspuuhissa. Muutamat kansakoulun johtokunnan jäsenet ja joukko muita paikkakuntalaisia oli talkoovoimin päättänyt hankkia pojille ja miks'ei tytöillekin koulun välittömään läheisyyteen harjoittelumäen. Sopivaa maastoa oli koulun vieressä, ja metsää paikalta raivaamalla saatiin tarvittava puutavara, joka käytettiin pyöreänä mäen rakennusaineeksi. Jo ennen joulua mäki valmistui ja sitä on voitu kokeilla. Pojat ovat leiskauttaneet mäessä lähemmä parikymmentä metriä, ja talven ilmeisesti vihdoinkin tultua pääsee mäkiharrastus hyvään vauhtiin.

Esimerkillisellä tavalla omin voimin aikaansaatu hyppyri palvelee yksinomaan kouluikäisten talviurheilutarkoituksia, sillä parempi mäki on jo aikaisemmin kunnan toimesta rakennettu, ja on se mainittua koululaisten hyppyriä isompana varttuneemman nuorison ahkerassa käytössä. - Turun tienoo 6/8.2.1957

Hyppyrimäen paikkaa on vaikea enää löytää maastosta. Ylämäki rakennettiin mäen korkeimmalle kohdalle ja sieltä laskettiin Moisionkoulutien suuntaisesti silloisen puuliiterin nurkille. Alamäen täytteeksi pantiin kuusen oksia ja lunta.

Pojat omaksuivat pian uuden suomalaisen aerodynaamisen tyylin. Etunojaakin löytyi useimmilta. Kevytrakenteinen Ari Hietanen hallitsi mäen metkut hyvin. Ainakin ensimmäisinä vuosina hän piti mäkiennätystä hallussaan. Olisiko ollut 17-18 metriä? Opettaja Tikka laski ahkerasti mäestä pystyasennossa pyörittäen käsiään.


Metsäpaloista

Otsikoihin
Kauko Puottula

Metsäpalot olivat ennen vanhaan varsin yleisiä. Kulkuyhteydet olivat huonoja ja sammutuskalusto puutteellista. Saramäen pysäkin länsipuolella metsä oli 1950-luvulla varsin matalaa ja lehtipuuvoittoista. Sen sijaan Toijalan radan itäpuolella sekä nykyisen Vähä-Moisiontien pohjoispuolella oli vankkaa tukkipuumetsää.

Paikallisen muistitiedon mukaan tällä alueella olisi raivonnut metsäpalo(ja). Siihen viittaa myös maastossa kielojen yleisyys. Syster Isotalo kertoi, että alueella olisi raivonnut tuhoisa metsäpalo vuonna 1917, joka pysähtyi Vähä-Moision perunakellarin luo, siis Vähä-Moisiontien tuntumaan. Hän oli itse syntynyt tuona vuonna ja muuttanut Vähä-Moisioon 1920-luvun lopulla. Tästä vuonna 1917 raivonneesta metsäpalosta on Olavi Kares kertonut omissa muistelmissaan.

Tämän alueen metsäpaloihin usein yhdistetään Juho (Jussi) Piipanojan (Karhulan isännän) nimi. Ainakin yksi metsäpaloista syttyi, kun "Praasu-Jussi" kaskesi huolimattomasti. Siitä oliko "Praasu-Jussi" asialla jo 1917 tai vasta myöhemmin, esim. 1930-luvulla, ei ole varmaa tietoa. Ainakin Lehtimäen tilaa ympäröivä metsä oli niin matalaa pusikkoa vielä 1950-luvulla, että se antaisi tukea ajatukselle, että myös 1930-luvulla olisi raivonnut metsäpalo.

Olavi Kares kirjoittaa muistelmissaan Kärsämäessä vuonna 1917 raivonneesta metsäpalosta näin:

Päivölän poikien äänenkannattajassa on toinenkin kirjoitus, jossa kerron saman kesän eläymyksistä. Turun kaupungin tuntumassa lienee ollut harvoin sellaisia metsäpaloja joissa vihreää kultaa muuttuu hehtaarimäärin tuhaksi. Sellaisen ainakin kaupunkilaislapselle oudon luonnonkatastrofin todistajana sain olla Littoisten kesänämme [1917].
Havaitsimme eräänä iltana paksun savupilven taivaanrannalla. Sitä tarkkaillessamme päättelimme, että kysymyksessä oli metsäpalo. Saadaksemme asiasta varmuuden lähdimme noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle korkealle mäelle jonka laelta avautui laaja näköala. Pettymykseksemme näimme vain saman savupilven kuin kesäkotimme pihaltakin. Palon sijaintia ja laajuutta emme voineet sieltäkään todeta. Kun savupilvi näytti seuraavana aamuna vielä entisestään laajentuneen, päätti Jaakko-veljeni lähteä polkupyörällä palopaikalle. Ja kun hartaasti pyysin, pääsin minäkin mukaan matkalle. Pyörän takapenkillä istuminen oli kyllä hankalaa mutta vaivoista viis, kun oli niin kiinnostava retki kysymyksessä.
Turkua kohti matkatessamme saimme tietää, että metsäpalo oli Kärsämäessä. Kun pääsimme vihdoin Maarian kirkon luo, aurinko oli muuttunut sateettomaksi punaiseksi palloksi. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin auringonpimennyksen aikana. Ihmisiä vaelsi tungokseen asti maantiellä ja ilmassa oli voimakas palaneen käry. Kuljimme muun joukon mukana palopaikalle. Siellä metsä oli liekeissä muutaman kymmenen metrin päässä maantiestä. Tulen suunta oli maantielle päin. Kirvelevin silmin eteenpäin ajaessamme kaksi palokuntalaista tuli samoin polkupyörillä ajaen vastaamme. He kielsivät meitä jatkamasta matkaamme, koska takaisin paluu oli heidän käsityksensä mukaan uhanalaista. Veljeni oli kuitenkin sitä mieltä, että jotain meidän pitää nähdäkin, kun kerran olimme niin pitkän matkan tehneet. Pyöräillessämme eteenpäin alkoi kuulua kovaa pauhinaa ja ryskettä, joka aiheutui siitä, että metsäpalo oli sytyttänyt / pitkät tienvarressa sijaitsevat koivuhalkopinot.
Lähellä seisoskelevilta pojilta saimme kuulla, että palo eteni kolmen kilometrin pituisena tulirintamana tienvartta pitkin. Meille tuli kiire kääntyä takaisin, sillä ymmärsimme, että jos tulimuuri ylittäisi tien, paluu olisi mahdotonta. Veljeni polki pyörää kuin Singerin ompelukonetta. Vauhti tuntui takana istuvasta huimaavalta. Kun lopulta ehdimme paikalle, missä seisoskeli joukko palokuntalaisia, tuli oli jo hyvin lähellä tietä. Pian sitten liekit hulmahtivatkin maantien yli. Juuri vähän ennen muuan poika ajoi puörällä ohitsemme. Häntä kehotettiin pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Pyöräilijä jatkoi matkaansa. Miehet lähellämme sanoivat, että poika oli kuuro. Me emme saaneet tietää, miten hänen kävi. Emme nähneet hänen palaavan.
Kun vihdoin lähdimme ajelemaan kotiin päin, pohdimme yhdessä tilannetta, jonka todistajina olimme olleet. Meistä tuntui, että sellaisen roihun sammuttaminen oli ylivoimainen tehtävä. Perille väsyneinä päästyämme meillä oli paljon kerrottavaa. Olin saanut »Kyhäelmien» toimittajana hyvän / aiheen kirjalliseen reportaasiin.- Olavi Kares kertoo elämästään. Porvoo, WSOY 1976. s.166-168.

Desanteista ja metsäkaartista

Otsikoihin
Kauko Puottula

Varsin näyttävä punagraniittinen muistomerkki, joka sijaitsee entisellä sotaväen ampumaradalla, jonkin verran Kärsämäen hautausmaasta luoteeseen, kertoo korutonta kieltään menneistä ajoista. Muistomerkkiä ei ole helppo löytää. Siihen ei juurikaan törmää, ellei sitä nimenomaan etsi.

Suomi-Neuvostoliitto-Seura pystytti muistomerkin vuonna 1972. Se on kauttaaltaan venäjänkielinen. Täällä lepää 14 Puna-armeijan lähettämää desanttia. Ensimmäiset desantit teloitettiin täällä 14.2.1942, näiden mukana mm. Meinart Kirs. Jukka Rislakki (s. 129) kertoo myös toisesta teloituksesta joka tapahtui yhdeksän kuukautta myöhemmin. 12.11.1942 vuorossa olivat Gåsström ja jotkut muut. Rislakki mainitsee nämä kaksi tapausta. Eräiden muiden lähteiden mukaan desantteja olisi teloitettu vielä 1943.

Wikipedia kertoo desanteista mm.: "Suomen kielessä sitä käytetään erityisesti toisen maailmansodan aikaan vihollisen selustaan vakoilua tai sabotaasia varten lähetetyistä laskuvarjomiehistä. Suomeen pudotetuista desanteista todennäköisesti suurin osa jäi hyvin nopeasti kiinni ja lähes aina heidät teloitettiin vakoojina – elleivät ehtineet tehdä itsemurhaa. Tunnettu Suomeen pudotettu desantti, jota ei teloitettu, oli Kerttu Nuorteva."

Desantti tarkoittaa siis laskuvarjomiestä. Niinpä desanttien tunnuksena voitaneen pitää seuraavia joululaulun säkeitä: "En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, Olen pieni veljesi, tulin taivahalta." ;) – Rislakki kertoo miten "Jänis" koki Suomen: "Jänis ei ollut koskaan ennen käynyt Neuvostoliiton ulkopuolella ja toisteli hämmästystään siitä, miten hyvin Suomessa elettiin. – Aleksis Kivi kertoo lintukodosta, ja sellainen Suomi kyllä onkin. Ihanassa rauhan saaressa." (s. 55)

Kun muistomerkkiin kaiverrettuja nimiä katselee tarkemmin, on helppo todeta, että kuudella desantilla on selvä venäläinen nimi, neljällä vastaavasti täysin suomalainen nimi. Näiden lisäksi on vielä neljä muuta nimeä, jotka ehkä enemmän viittaavat Viroon tai Ruotsiin, mutta mahdollisesti myös Suomeen.

Nykyisen lentokentän maastossa liikkui jatkosodan aikana paitsi neuvostoliittolaisia desantteja, myös suomalaisia rintamakarkureita ja metsäkaartilaisia. Näillä oli jonkin verran yhteydenpitoa keskenään. Jukka Rislakki kertoo, että virolaisen desantin Meinart Kirsin "tehtävä oli tuhota siltoja, sähkölinjoja ja voimalaitoksia, sytyttää metsäpaloja ja ottaa yhteyttä metsäkaartilaisiin." (s. 88)

Koska talvisotaa (1939-1940) pidettiin Suomessa oikeutettuna puolustussotana, rintamakarkuruutta ei silloin juurikaan esiintynyt. Sen sijaan suhtautumisesta jatkosotaan tuli paljon ongelmallisempi kysymys. Koska se oli enemmän hyökkäyssotaa ja aseveljenä kansallissosialistinen Saksa, monet vasemmistolaiset karkasivat rintamalta tai jäivät kokonaan pois palveluksesta. Tuoreessa muistissa oli vielä se miten saksalaiset joukot liittyivät valkoisiin kansalaissodan lopussa 1918.

* * * * *
Otteita teoksesta:
Jukka Rislakki, "En kyyneltä vuodattanut": Olavi Laihon elämän kahdeksantoista vuodenaikaa 1940-1944. Helsinki: Like. 1995. 245+10 s.

Desanttien teloitus "Helmikuun alussa lääninvankilassa teloitettiin viisi vakoojaa ja Kirsin armonanomus hylättiin... [Meinart] Kirs ja joukko muita desantteja teloitettiin 14. helmikuuta [1942] Kärsämäen ampumaradalla ja haudattiin sinne. Suohon räjäytettiin kuoppa, johon ruumiit peiteltiin, merkitsemättömään hautaan. Vaikka ampujina oli vapaaehtoisia sotilaita, oli kokemus liikaa yhdelle miehelle, ja hän pyörtyi kesken kaiken. ... Sotilas kertoi sen verran, että virolaisia, karjalaisia ja inkeriläisiä ammuttiin täällä, venäläiset sen sijaan teloitettiin vankilan takana vajan seinää vastaan." - s. 89.

Elis Gåsströmin tarina: "Helenius oli pudotettu pommikoneesta yhdessä Eliksen kanssa, joka oli neuvostokansalainen, mutta osasi suomea. Tämän paperit oli kirjoitettu talvisodassa kaatuneen suomalaisen Karl Vikströmin nimelle." - s. 99

"Leipäkortit oli väärennetty huomiota herättävän huonolle paperille, mutta asiakirjat tekivät miehiin vaikutuksen: Turun poliisilaitoksen antama ruotsinkielinen henkilöllisyystodistus työmies Karl Vikströmille, sotilaspassi, suojeluskunnan jäsenkirja, lomatodistus, komennustodistus, puolustusvoimien henkilökortti ja palvelustodistus res. vänrikki Vikströmille." - s. 108

"Elis oli suomenruotsalainen. Hän kertoi, että hänen isänsä Viktor Gåsström oli rakennusmestari ja kotoisin Nedervetelistä. Lapset kasvatettiin rauhanaatteeseen ja maailman ensimmäisen sosialistisen valtion puolustajiksi. Isä kuului työväenyhdistykseen, ja muutettuaan Amerikkaan hänestä tuli sosialisti. Hän palasi Pohjanmaalle perheineen vuoden 1917 lopussa vallankumousta tekemään. He joutuivat keskelle sisällissotaa, ja isä päätyi ilmiannettuna Tammisaaren leirille vaikka olikin vakaumuksellinen väkivallan vastustaja." -s. 108

"Viktor Gåsström muutti leimattuna miehenä takaisin Amerikkaan, ja siellä Elis syntyi. Sitä kautta perhe päätyi Neuvosto-Karjalaan. Ennen perille tuloa, jo Leningradissa, Viktorilta takavarikoitiin kaikki työkalut ja sähkölaitteet." - s. 108,109

"Töitä riitti, mutta Viktor ei viihtynyt Petroskoissa enää 1930-luvun loppupuolella. Hän sanoi Karjalan uusia johtajia rikollisiksi ja ihmetteli, tiesikö Moskova mitä peliä siellä pelattiin. Hänetkin olisi ehkä likvidoitu, ellei hän olisi muuttanut perheineen Moskovaan. Hän rakensi siellä suurta maatalousnäyttelyrakennusta. Pojat arvelivat isän pelastaneen nahkansa ryhtymällä salaisen poliisin tiedottajaksi." - s. 109

"Vuonna 1941 äiti kuoli ja Elis veljineen joutui puna-armeijaan sekä saman tien tiedustelukoulutukseen, jonne heidän sisarensakin värvättiin. Viktor-isä evakuoitiin Siperiaan. Elis oli opiskellut Moskovan yliopistossa fysiikkaa. Hänestä piti tulla opettaja. Hän oli lukutoukka ja haaveilija. Hän sanoi olevansa kommunisti, mutta hän oli ollut liian nuori liittymään puolueeseen. - Kun muutimme, isä tapasi sanoa: tärkein minulla on aina mukanani: min familj, mina ideer och mina böcker." - s. 109

"Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin kenttäoikeus tuomitsi Elis Gåsströmin 12. marraskuuta [1942] kuolemaan vakoilusta ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen karkaamisesta. Jo samana iltana kuolemantuomio pantiin täytäntöön Kärsämäessä. Teloitettava "Karl Vikström" kertoi oikean nimensä Elis Georg Gåsström vasta teloituspaikalle lähdettäessä." - s. 129

* * * * *

Yrjö Heleniuksen tarina. "Tässä niin sanotussa Pärmin pataljoonassa kuoli ja katosi jo ensi päivinä tuttuja miehiä... Heti 15.9.[1941], kun pataljoona oli saapunut tykkitulessa etulinjaan Vuohtjärvelle, hävisi Yrjö Helenius yöllä jonnekin. Hänen takkinsa löytyi seuraavana aamuna asemien edestä. Sotapäiväkirjaan merkittiin: "Sotamies Helenius poistunut vartion vaihdossa ilmeisesti vihollisen puolelle." - s. 73,74.

"Vänrikki Ellilän johtama Turun sotilasvalvonta pyysi pidättämään toimitsija, sotilaskarkuri Yrjö Heleniuksen. Poliisi oli etsintäkuuluttanut hänet Valpon pyynnöstä jo aiemmin, sen jälkeen kun hän oli kadonnut rintamalla ja mennyt vihollisen puolelle. Hän oli muiden suomalaisten loikkarien mukana allekirjoittanut siellä lentolehtisen, joka oli kulkeutunut rintamamiesten mukana myös Turkuun."

"Neuvostoliittolainen pommikone pudotti Heleniuksen ja hänen radistinsa [= Gåsström] lähelle Paimion Sattelan kylää varhain aamulla 12. kesäkuuta [1942]. - s. 98.

"Helenius paljasti, että hänen oli käsketty ottaa yhteyttä luotettuihin turkulaisiin tovereihin ja hankkia poliittisia ja sotilaallisia tietoja. Ilmaan oli noustu keskellä yötä Leningradista, jota ympäröi tykkien jyly. Helenius oli pudotettu pommikoneesta yhdessä Eliksen kanssa, joka oli neuvostokansalainen mutta osasi suomea." - s. 99.

"Yrjö Helenius ohjattiin Littoisista edelleen piiloon Tammiston kauppaan Turkuun. Kun hän saapui Turun linja-autoasemalle, hänet tunnistettiin, vaikka hänellä oli paksusankaiset silmälasit, ja taas tehtiin ilmoitus viranomaisille." - s. 104.

"Kesäkuun lopussa poliisi ilmoittaa löytäneensä Heleniuksen ammuttuna, luodinreikä päässä, eräästä heinäladosta Kuralassa. Hänen äidilleen kerrottiin, että poika oli hypännyt Suomeen laskuvarjolla. Kuolinsyyksi todettiin ilmeinen itsemurha. - s. 105.

* * * * *

”Turun ympäristön asuinalueet – Raunistula, Nummenmäki, Itäharju, Kärsämäki, Vähä-Heikkilä ja muut – olivat tulipalopunaista seutua, eteläsuomalaisen kommunismin merkittävin keskittymä. Jukka Rislakin dokumenttiromaani kertoo nuorten työläisten, miesten ja naisten, maanalaisesta aktivismista, joka syntyi täällä jatkosodan aikana. Sodanvastaisen propagandatoiminnan rinnalle tuli pian sabotaasi ja vakoilu.” - Takakansi.

"Toinen piilopaikka sodan alussa oli Ruskon hiekkanummella. Ensin rakennettiin havumajoja, sitten suuri korsu. Ketonen piti paikkaa turvallisena ja alkoi asustella siellä /... Muillakin miehillä oli aseet, ja lisää aseita, ammuksia ja räjähdysaineita oli piilossa läheisen ladon alla... Maitoa varastettiin meijeriin menevistä maitotonkista. Kallion koloissa oli "postilaatikoita", joiden avulla pidettiin yhteyttä metsäkaartilaisten ja kaupungin välillä. - s. 41, 42

Korsu oli huolella tehty. Sen päälle istutettiin pieniä kuusia, ja aukoista pääsi kolmeen eri suuntaan. Ketonen selitti, että desanttien olisi helppo hypätä tasaiselle pensakkoiselle nummelle. Hänellä oli voimakas taskulamppu valomerkkien antamiseen... Noin kilometrin päässä toisessa maakuopassa olivat monistuskone, kirjoituskone ja paperivarasto." - s. 42

* * * * *

Toijalan radan räjäytys 16.10.1941 "radalla Pajun seisakkeen lähellä räjähti vähää ennen iltayhdeksää. Toijalasta tulleen tavarajunan paino laukaisi räjähdelaatikon. Veturi putosi vaurioituneena raiteilta, kiskoa katosi ja maahan tuli kuoppa. Samalla rataosalla oli räjähtänyt eräänä yönä myös syyskuun lopulla. Silloin vahingot jäivät pienemmiksi.... Lehdet eivät maininneet tapauksia." - s. 68

"... Pakattuaan muonaa reppuunsa Laiho kysyi, oliko Ilta kuullut "pienestä junaonnettomuudesta", joka itse asiassa oli ollut "aika paukku". Laiho selitti, että "ratakiskoa ei yksinomaan katkennut vaan oli oikein lentänytkin puolimetrinen pätkä". - s. 68

"Panos olisi pitänyt Laihon mielestä asettaa kaarteessa toiselle kiskolle, jotta se olisi ollut tehokkaampi. Lisäksi panos oli räjähtänyt väärän junan kohdalla, sillä Turusta lähtenyt ammusjuna oli tunnin myöhässä. Laiho selitti, että sähkönalli sytytti panoksen, kun junan pyörä kosketti lankoja. Laiho ei itse ollut / paikalla. Hän kertoi, että eräs junanlämmittäjä oli antanut "pojille" jatkuvasti tietoja Turun sotilasjunista. Mies oli nyt eräiden muiden rautatieläisten tavoin ollut kuulusteluissa sabotaasin johdosta." - s. 68, 69.

"Eräänä aamuna toukokuun puolivälissä [1942] Maariassa / poistettiin radalta räjähdyspanos, jonka vartiomiehet sattuivat huomaamaan juuri ennen junan tuloa." - s. 96, 97.

"Toiseksi luettiin Ketosen syytteet... Alikersantti Ketonen oli karannut jalkaväkirykmentti 14:stä, pitänyt luvattomasti hallussaan kahta pistoolia, toiminut Ruskossa ja Maskussa kommunististen iskuryhmien päällikkönä, räjäyttänyt "eräiden toisten metsäkaartilaisten kanssa" radan Pajun seisakkeella ja yrittänyt tehdä saman myös Maariassa sekä syyllistynyt lukuisiin tuhopolttoihin...." - s. 196.


Poliiseista, Paimalasta ja busseista

Otsikoihin
Kauko Puottula

Terve Maaria -julkaisu löytyi postilaatikosta 20.5.2011. Kiitos siitä! Julkaisun sivulla 17 ollut muistelus palautti mieleeni yhtä sun toista, vaikka olen tätä muistelijaa selvästi nuorempi. Haittaa ei ollut siitäkään, että muistelut olivat hajanaisia ja henkilönimissä pientä epätarkkuutta. Palaan muutamaan teemaan.

>>"Paikkakunnan pääpoliisina toimi Lampinen ja toisena poliisina Sillanpää joka asui Ahdetiellä."

Muutin vanhempieni mukana Saramäen seisakkeen lähistölle vuonna 1950. Maarian poliisina toimi Lampainen vielä 1950-luvulla. En ole joutunut tekemisiin hänen kanssaan, mutta kuulopuheiden mukaan häntä oli vaikea saada liikkeelle. Tosi tilanteessa piti hakea apua Jaloselta Liedosta. Lisäksi Lampainen oli ruumiinrakenteeltaan siksi tukeva, että esim. Pirunpesässä majailevat rosvot saattoivat lymyillä luolissaan ja onkaloissaan aivan rauhassa.

Vuonna 1955 valmistunut Uusi Paattistentie (nykyisin Moisiontie) paransi kulmakunnan elinoloja huomattavasti. Ennen tien valmistumista siinä saattoi liikkua "omalla vastuulla", kuten asia silloin ilmaistiin. Itsekin kävin yhden lukuvuoden Kärsämäen koulua – siis kaupungin puolella – tätä rakenteilla olevaa tietä kulkien.

Oli sunnuntai-ilta 3.10.1954. Anja -niminen neitonen oli palaamassa "elävistä kuvista" tätä keskeneräistä tietä myöten, kun eräs eläkkeellä oleva poliisi ajoi hänen päälleen takaa päin sillä seurauksella, että Anja lensi jonkun matkaa ilmassa ja kuoli. Liivitkin repesivät halki. Kuljettaja pakeni seurassaan olevan naisen kanssa metsään. Onnettomuuspaikka on nykyisen Moisiontien ja Vaistentien risteyksen välittömässä läheisyydessä. Vanhemmille ihmisille paikkakunnalla jäi sellainen käsitys, että oikeus ei tässä tapauksessa koskaan toteutunut.

Tällä paikalla on tapahtunut myös muita pahoja onnettomuuksia. Pari koulupoikaa on jäänyt auton alle ja menettänyt henkensä lähdettyään ylittämään tietä linja-auton takaa. Pari eläkeläistäkin on siinä menehtynyt vastaavanlaisissa olosuhteissa. Vai olisiko toinen saanut sydänkohtauksen? – Erään kerran panin merkille, että kaksi henkilöautoa käyttäytyi tässä risteyksessä hieman omituisesti, kunnes törmäsivät toisiinsa, tosin pehmeästi. Jälkeenpäin ilmeni, että kuljettajat olivat keskenään serkkuja, joilla oli tarkoituksena vaihtaa muutama ajatus eikä rypistää peltiä.

* * *

Yhden lukuvuoden jouduin käymään (= vastentahtoisesti) Paimalan koulua Kukonmäellä. Siitä vuodesta ei oikein etsimälläkään löydä myönteistä kerrottavaa.

Müllerin tunneilla sentään oli parempi järjestys. Yleensä hän tunnin alussa ensi töikseen ajoi Maurin ja Joukon ulos veistosalin puolelle. Niinpä poikien todistuksessa ei keväällä ollut paljonkaan kehumista. Mauri kertoi minulle jälkeen päin, että kun he seuraavana vuonna menivät (= pääsivät) Moision kouluun uusi opettaja joutui erikoisen ongelman eteen: poikien numeroita pitäisi nostaa enemmän kuin kouluhallituksen määräykset sallisivat. Koska veljesten isä oli kunnanelimissä mukana, on ilmeistä, että Müller pyrki rankaisemaan poikia isän toimista / teoista.

Vanha opintokirja on lahjomaton! Kun lähdin Kärsämäestä laskento oli 9. Mutta Paimalassa se putosi kuin kivi: jouluna se oli vielä 8, mutta keväällä enää 7. Mutta Moisiossa se palautui jouluna 9:ään, myöhemmin jopa 10:ksi. Müller noudatti laskennossa jotain omaa opetussuunnitelmaansa. Jakokulmastakin taisi olla käytössä täysin "paimalalainen" versio. Niin ikään laskutoimitusten tarkistamisessa käytetty "9-koe". – Maurin ja Joukon tapaukset olisivat ilmeisesti edellyttäneet arvosanan nostamista kolmella numerolla.

Oppilailla oli se käsitys, että Müller olisi ollut koulun johtaja. Mutta Kristiina Siivosen laatimasta Paimalan koulun historiikista ilmeni, että Müller ei enää tuona lukuvuonna toiminutkaan koulunjohtajana, vaan Taimi Metsola, jonka asemapaikka oli Saramäen koulu, nykyisellä Vaistentiellä. Tätä luottamuspulaa saattaa osittain selittää se, että Müller vastusti uuden koulupiirijaon muodostamista ja sen mukana uuden kansakoulun rakentamista Moisioon, Lintula taas auttoi Moision koulun perustamisessa, mm. toimien johtokunnan sihteerinä siihen saakka kunnes ensimmäinen opettaja oli valittu.

Müller piti parempana vaihtoehtona Paimalan koulun laajentamista. Tämä ei kuitenkaan olisi riittänyt, vaan lisäksi olisi tarvittu koululle lännestä suora tieyhteys (esim. Vähä-Moision nurkilta), jotta koulumatkat lyhenisivät alle 5 km:n.

Yksi sutkaus on Paimalasta sentään jäänyt mieleeni. Itä-Saksassa valmistettiin noihin aikoihin IFA -merkkistä henkilöautoa. Se oli Müllerin mukaan romuraudan kemiallinen merkki! IFA kuului samaan tuoteperheeseen kuin Wartburg, Zwickau ja Trabant. – Hiljattain kuulin eräältä Paimalaa käyneeltä, että Lintulan oppilasarvioinnissa hehtaarit merkitsivät enemmän kuin kokeet!

* * *

Kun uusi Paattistentie valmistui vuonna 1955 myös linja-autot alkoivat kulkea. Ns. Moision auto alkoi ajaa Puutorin ja Moisionkoulun väliä. Myöhemmin lenkki piteni Saarenojalle asti. Reitti kulki Hellaksen, hautausmaan ja Pirunpesän ohi Moisionkoululle. Jotkut vuorot poikkesivat lentokentällä.

Linjuria ajoivat pääasiassa Takomo ja Tammi. Edellinen oli puhelias, palvelualtis ja tukeva; jälkimmäinen oli pidättynyt, estynyt, "herraskainen", joka ei juurikaan pukiltaan noussut auttamaan.

Yhtiössä oli myös kolmas mies, Suominen, jota ei ensimmäisinä vuosina näkynyt lainkaan. Mahdollisesti yhtiön omistaja tai isäntä. Hän vaikutti äreältä ja hermostuneelta, joka ei nykyään pärjäisi alalla. – Eräänä lauantaina, ruuhka-aikana, Moision auto taas lähti Puutorilta kohden Moisiota, mutta simahti yllättäen Aninkaisten kapealla sillalla. Autoa ei voinut jättää siihen, vaan se piti vapaalla peruuttaa alas "väljemmille vesille". Matkustajista Ose, joka oli pienessä pöhnässä, ymmärsi tilanteen, meni ulos viittoilemaan perässä oleville autoille, jotta ymmärtäisivät antaa tilaa. Äreä kuljettaja tokaisi lähinnä kai minulle, joka olin auton etuosassa: "Menkää nyt joku selväkin mies sinne [ohjaamaan liikennettä]!" No, tietysti menin. Tuntui tavattoman hyvältä, kun 15-vuotiasta kutsuttiin mieheksi!

Linja-autoissa moottori oli noihin aikoihin sisällä kuljettajan vieressä. Ruuhka-aikoina sen päällä saattoi joku istuakin. Sisällä oleva moottori kuitenkin vaikeutti liikkumista. Niinpä erään kerran iäkäs Laitakari oli poistumassa bussista etuoven kautta pitäen kassiaan ja kävelykeppiään vasemmassa kädessä. Oikealla kädellä hän piti kiinni auton kädensijoista. Sojollaan oleva keppi kuitenkin tarttui roskakoriin, joka irtosi pitimistään, ja sen sisältö levisi lattialle ja askelmille. Laitakari pahoitteli tapahtunutta ja ryhtyi keräilemään roskia. Suominen ärähti: ”Ääh! Anna niiden roskien olla! Painu ulos siitä!”

Jälkeen päin olen ymmärtänyt, että tämä Suominen oli sama mies, jonka ohjaama linjuri vajosi Hirvensalon lauttarannassa mereen välirauhan aikana. Onnettomuus tapahtui launtaina 25.5.1940 noin klo 12.40 jolloin linjuri oli laskeutumassa Hirvensalossa jyrkkää mäkeä alas siirtyäkseen Satavan lautalle, mutta jarrut pettivät. Onnettomuudesta selviytyi 19, näistä kolme hyppäsi autosta vauhdissa ulos, mutta 17 hukkui. – Hirvensalon onnettomuus ja sen jälkiselvittelyt varmaankin kävivät miehen päälle ja selittävät äreyden ja hermostuneisuuden!

Eräänä iltana olin tulossa Turusta kotiin, kun Pirunpesän paikkeilla laskeutui hyvin sankka sumu. Tammi hiljensi oitis vauhtia. Tammi ei ilmeisesti nähnyt muuta kuin tien sivussa olevan keltaisen puomin tai kaiteen, joka oli lentokentän parakkien kohdalla. Mutta kun kaide loppui mäen päällä, auto suistui välittömästi tieltä. Tämä sumu oli poikkeuksellisen sankka ja vielä mäen päällä reitin korkeimmalla kohdalla.

Liikennöitsijä Laakso & Lehtinen ajoi linja-autolla Paattisilta Turun linja-autoasemalle. Kun Uusi Paattistentie valmistui osa linja-autoista siirtyi tälle tielle, osa ajoi vanhaa tietä entiseen malliin. Heillä oli uutta kalustoa käytössä, jotka olivat edestä "tylppiä".

Mutta joku vanhakin auto oli joskus ajossa. Näissä moottori oli edessä "ulkona" ja ovi avautui käsipelillä. Nämä olivat oikukkaita menopelejä, joita kaikki kuljettajat eivät saaneet edes liikkeelle. Näitä ajoikin hyvin rasvainen monttööri, joka oli mukavantuntuinen, mutta jota ei mielellään kättelisi. – Muutamana aamuna monttööri oli liikkeellä tällaisen vanhan auton kanssa. Moottorista lähti ajoittain melkoinen pauke, joka kuului muutaman kilometrin päähän. Se tietenkin herätti yleistä huomiota, mutta myös hilpeyttä. Kunnes eräänä aamuna pauketta ei enää kuulunut: moottori oli saatu kuntoon. Niinpä Ose totesikin autoon noustessaan: "Huomenta! Sä jätitkin tänään konekiväärin kotiin!"

Liikennöitsijä Laakso & Lehtinen oli kahden perheen yhtiö. Niinpä nämä autot yleensä liikkuivat myös silloin kun palkkakuskit olivat lakossa. Lakkolaiset eivät tästä pitäneet. Niinpä yleislakon aikana 1956 lakkolaiset kaatoivat miehissä erään linja-auton kyljelleen Turun linja-autoasemalla.

* * *

Ehkäpä parikymmentä vuotta sitten olin eräissä naapurin hautajaisissa. Menin muistotilaisuuteen Otto-nimisen naapurin kanssa. Kun jätimme päällysvaatteita narikkaan, Ottoa löi selkään eräs Otolle entuudestaan tuttu mies ja huudahti: "Terve! Ottopoika on aina parempi kuin oma poika!"

Myöhemmin Otto kertoi tästä miehestä enemmän. Kun tämä mies täytti 50 vuotta, työkaverit ostivat hänelle pitkäripaisesta ison pullon tämän miehen lempijuomaa (= joka hänelle hyvin maistui) sekä rakensivat ilmeisesti liimaamalla linnunpöntön, jonka sisällä tämä pullo kökötti. Pulloa ei saanut sieltä ulos ja käyttöön ellei linnunpönttöä ensin hajottanut alkutekijöihinsä. Tämän miehen sukunimeä kantaa myös eräs pöntössä viihtyvä pikkulintu.

Vaimo sekä työkaverit valvoivat linnunpöntön kuntoa visusti tulevina vuosina. Näin syntymäpäiväsankarille opetettiin raittiuden ja mielenlujuuden arvoa ja merkitystä. Toisaalta linnunpönttö ja sen sisällä oleva pullo symboloivat häntä itseään.

Kun poistuimme muistotilaisuudesta ehkä viimeisten joukossa, Otto tai joku muu totesi narikassa: "Jaaha, parhaat vaatteet onkin jo viety!"


Saramäen seisakkeen tienoolta

Otsikoihin
Kauko Puottula

Väinö Linnan menestysromaanin Tuntematon sotilas kirjoitustyö on alkanut Saramäen seisakkeen luona anopin pihakivellä. Tämä talo on yhä pystyssä osoitteessa Vaistentie 201. Linna kävi kesäisin anoppiaan katsomassa ja alkoi kirjoittaa täällä elokuussa 1953 Sotaromaania, josta vähitellen muotoutui Tuntematon sotilas. Teoksen kustantaja ei oikein pitänyt Linnan viljelemistä kirosanoista. Oheisessa kuvassa, joka on otettu kaakon suunnasta maaliskuun lopussa 2012, näkyy se saunarakennus, jossa Väinö Linna nukkui kesällä. Saunarakennuksen takaa pilkistää naapurin talo. Anopin talo jää kuvan ulkopuolelle – vasemmalle.

Saunan ja viereisen tien välillä on ollut kivi, jonka päällä Linna romaaninsa alkua kirjoitti. Tätä kiveä ei ole enää olemassa. Kerrotaan, että legendaarinen "Hämppy" hakkasi kiven kappaleiksi. Paikalla kasvoi myös komea kuusi. Sen alla on kuulemma pidetty sadetta, kun on odoteltu linja-autoa. Joulun alla 2008 kuusi kuitenkin kaadettiin ja vietiin Puutorille toimittamaan joulukuusen virkaa. Puunkanto töröttää vielä ruusupöheikössä tien vieressä. Kuvan ottoa varten kannon päähän on asetettu vaalea muovipurkki, joka heikosti näkyy pöheikössä saunan akkunan alapuolella. - Ilmavalokuvassa, joka on otettu lännen suunnasta aivan 1950-luvun alussa, saunarakennus näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kuvassa ei vielä näy kuusta eikä kunnolla kiveäkään.

Saunarakennuksen takana kulkee tonttien raja. Rajalla on usean kiven ryhmä, joista joku on voinut myös soveltua kirjoittamiseen. Saunarakennusta on jossain vaiheessa jatkettu länteen päin. "Työsauman" näkee kattopelleistä sekä seinälaudoista. Ehkä kivi on tuhoutunut tässä yhteydessä.

Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen jälkeen Linna hankki keskiosasta pidennetyn henkilöauton, siis eräänlaisen limusiinin. Tässä ”mersussa” tai ”volkkarissa” oli siis kolme penkkiriviä. Erään kerran anopin poika – oman kertomansa mukaan – otti limusiinin käyttöönsä ilman lupaa ja ajoi sen romuksi.

Ylemmässä kuvassa etualalla näkyy Vaistentie, joka valmistui vuoden 1957 paikkeilla. Mutta ilmavalokuvan ottamisen aikoihin sitä ei vielä ollut. Ilmavalokuvassa etualalla näkyy pätkä alkuperäistä Moisiontietä. Se alkoi Pirunpesän luota ja päättyi Vähä-Moision taloon. Nykyään tätä tienpätkää kutsutaan Ketussuontieksi.

* * *

Sadan metrin päässä asui Kustaa, joka oli kova kiroilemaan. Aivan liioittelematta joka toinen sana oli voimasana. Kustaa oli kotoisin Urjalasta. Lasiset laulukirjat kiinnostivat Kustaata ja em. anopin poikaa. Kustaa oli pelimanni, joka joskus perhejuhlissa säesti viululla yksinlaulua.

Eräs sattumus kesältä 1963. Odottelin Kustaan kanssa rakennusmestari Saarnia Vaistentiellä ”Köpin” (nimi muutettu) talon kohdalla. Rakennusmestarin johdolla piti ryhtyä tekemään vesijohto- ja viemärisuunnitelmaa Maarian kunnalle. Ohi sattui kulkemaan joku Kustaalle tuttu mies, joka kysäisi:

– Hei! Miksi sä täällä olet? Eikö sun pitäisi olla...?
– Otin, s-na, lopputilin, j-auta!

Tuo vielä höystettynä sopivalla intonaatiolla. Asia tuli ohikulkijalle selväksi, eikä tohtinut kysellä enempää.

* * *

Fanni Wiberg piti kauppaa Kärsämäessä hyvällä paikalla Tarmolan (nykyisen Siwan) ja Hellaksen (myöhemmin Leafin) välissä. Postikin (Turku 17) oli lähes vastapäätä. Hänellä oli asunto myös Saramäen seisakkeen luona. Fanni viljeli sotien jälkeen tontillaan kessua jollekin tupakkatehtaalle kokeilumielessä. Olen joskus pikkupoikana käynyt Fannin asunnossa ja kaupassa.

Sulo ja Aura Varttinen ovat asuneet jonkun aikaa Wibergin talossa. Tällöin myös Jaakko Nousiainen, joka myöhemmin toimi valtio-opin professorina Turun yliopistossa, asui näillä seuduilla, mutta vain puolisen vuotta. Mahdollisesti Jaakko Nousiainen oli jotain sukua Aura Varttiselle.

Eräs kertoja ihmetteli Jaakko Nousiaisen voimia, vaikka poika vaikutti pieneltä ja hintelältä. Kun valettiin sokkelia erään kertojan äidin taloon, Jaakko kärräsi betonia pitkiä aikoja ilman lepovuoroa. Eikä antanut muiden välillä jatkaa, vaikka kertojalla on paremmat raamit. Ilmeisesti Nousiainen oli ollut aikaisemminkin valuhommissa ja tekniikka oli kohdallaan. Nousiainen aloitti opintonsa Turun yliopistossa seuraavana syksynä.

* * *

Downsiftaaminen eli kohtuullistaminen, joka on nykyään muotia, tunnettiin myös aikaisemmin. Erään kerran kulmakunta oli vähällä pysähtyä ihmetyksestä, kun ”Köpi” (nimi muutettu) tarttui lapioon. Hän painoi lapion maahan puoliväliin asti, minkä jälkeen paneutui sen viereen maata. Tämän jälkeen elämä taas jatkui kulmakunnalla entiseen malliin!

”Köpi” oli parantumaton kleptomaani. Kun joltakin oli jotain työkaluja tai tavaraa hävinnyt, mentiin oitis ”Köpiltä” kysymään ja hakemaan. Ja sieltä se yleensä löytyi. Lähes poikkeuksetta hän myös tunnusti ottaneensa omin päin. Mutta ei ilmeisesti tuntenut mitään häpeää tai syyllisyyttä varastamisesta, sillä hän saattoi taas seuraavana yönä lähteä varkaisiin ja ottaa huostaansa saman esineen, josta jo oli kärähtänyt.

Niinpä kotitilani aikaisempi omistaja Katajamäki oli antanut ”Köpille” kunnon selkäsaunan luvattomista tekosistaan 1940-luvulla. Jotkut naapurit laittoivat ”Köpille” syötiksi joitain kelvottomia työkaluja, kuten tylsiä puukkoja tai loppuun kuluneita sahoja. ”Köpi” rohkeni tai kehtasi vielä valittaa: ”Eihän näillä sun vehkeilläs saa mitään toimeksi!”

Kotona oli heinäntekoaika. Oli tulossa ilta, töitä piti jatkaa seuraavana päivänä. Isäni sanoi:

”Kankea ja hankoja ei viitsi kantaa kotiin yöksi. Laitetaan ne tänne heinäseipään taakse piiloon, niin ettei ne näy viereiselle tielle.”

Eevald, joka oli mukana heinätöissä, oli toista mieltä:

”Varkaat eivät kulje tietä myöten, vaan metsissä ja niiden reunoissa, siellä eivät muut kulje. On parempi laittaa kanki ja hangot niin, että ne näkyvät tielle, mutta eivät näy tuonne metsänreunaan.”

Eevaldin logiikkaa minun oli silloin vaikea ymmärtää. Eikä sitä ymmärtänyt isänikään. Toisaalta ”Köpi” oli Eevaldin naapuri ja kauemmin paikkakunnalla asunut, joten Eevald varmaan tiesi kantapään kautta miten varkaat toimivat. Tai ainakin sen miten ”Köpi” toimi. – Eevald puhui usein Sika-Kyöstistä.

Eevaldilla oli päässään aina kulunut ja rähjääntynyt hattu. Köydenpätkä (vyön sijasta) piti housuja ylhäällä. Hän poltti Klubi 77-merkkistä pillitupakkaa, joka haisi pikkupojan nenässä erittäin pahalta. Kun hän poikkesi meillä, hän ensi töikseen pyysi ruokasoodaa, jonka hän pani suuhunsa paljaaltaan. Yleensä soodaa levisi myös rinnuksille ja vaatteille. Hän oli ystävällinen ja avulias mies.

* * *

Saramäen seisakkeen tuntumassa asui maakuopassa (toisinaan kalkkunakopeissa) mies, jota kutsuttiin ”Hämpyksi”. ”Hämppy” ei kiroillut eikä haissut pahalta (eli hoiti hygieniansa). Hän oli rehellinen: mitään tavaraa ei kadonnut hänen toimestaan. Hän kävi Kähkösen kanssa hakkaamassa kiviä nykyisen Tampereen valtatien ja Kärsämäen hautausmaan välisessä maastossa. Hän oli pieni ja kuiva mies, jolla oli tavattoman kuuluva ja kantava ääni, joka kuului kilometrien päähän.

”Hämpyllä” oli tapana juotuaan pullon pilsneriä kavuta kallion päälle puhumaan. Ihmiset juttelivat, että ”Hämppy” tulee känniin jo pelkästä pullon näkemisestä. Puheissaan hän käsitteli päivänkohtaisia kysymyksiä.

Äitini kysyi kerran ”Hämpyltä”: – Miksi sä menet kalliolle puhumaan kännissä? Ihmiset eivät oikein pidä siitä. – Kuule, siitä tulee niin hyvä olo, muotoili ”Hämppy”.

Erään kerran tuli kova ukonilma. Pikkupojat menivät Saramäen seisakkeen odotuskoppiin pitämään sadetta. ”Hämppy” oli taas kännissä ”Tryken” takana kalliolla. Ukkonen raivosi ja sade piiskasi. ”Hämppy” laskeutui männyn juurelle polvilleen, piti puusta kiinni kaksin käsin ja huusi kovalla äänellä: ”Maan voimat ovat valtavat! Mutta taivaan voimat ovat vielä valtavammat!”

Hämpyllä oli tavattoman vahvat kädet sekä joitain ihmetystä herättäviä kykyjä ja taitoja. Erään kerran poliisi pysäytti ”Hämpyn” kadulla, koska tämä haisi viinalta. (Tällaisiakin aikoja on ollut). Multavierun poliisiasemalla ”Hämppyä” kehotettiin kävelemään lattiaan maalattua viivaa pitkin. ”Hämppy” teki työtä käskettyä, mutta tekikin sen kävellen käsillään ja palasi takaisin lähtöruutuun samalla tekniikalla.

Poliisit oli lyöty hämmästyksellä. Noustuaan taas jaloilleen ”Hämppy” kehotti poliiseja tekemään saman. Nyt poliisit hölmistyivät. ”Olkaa rauhassa, en käräytä teitä, vaikka ette testiä läpäisseetkään,” tuumasi ”Hämppy” ja käveli ulos kadulle.

Tätä tapausta on poliisien kesken kerrottu useita vuosikymmeniä. – ”Hämppy” tosiaan saattoi kävellä käsillään pitkiäkin matkoja.

Eräänä kesänä ”Hämppy” käveli hiekkakuopalle vähän hutikassa. Pikkupojat nauroivat hänelle. ”Hämppy” etsi pari pientä kiveä ja istahti niiden väliin. Sitten hän asetti kätensä kivien päälle, nosti itsensä ylös ilmaan (istuma-asennossa) ja teki paikallaan täysvoltin. Siis käsiensä varassa. – Pikkupoikien nauru muuttui ihmetykseksi ja kunnioitukseksi.

Niinpä jotkut ovat epäilleet, että ”Hämppy” olisi nuorena toiminut sirkuksessa. Mutta ”Hämpyn” yllä oleva salaisuuden verho ei raottunut edes elämän ehtoossa. Kun hänet piti toimittaa laitoshoitoon, ei saatu selville missä ja milloin hän on syntynyt. Eikä hän itse sitä pystynyt enää kertomaan.

* * *

Lentokentän ympäristöön oli tulossa sotaharjoitukset 1970-luvulla. Sotaharjoituksia silmällä pitäen armeija rakensi kalliolle lentokentän itäpään tuntumaan 3 bunkkeria. Siinä yhteydessä piti tehdä myös räjäytyksiä. Erään kerran kuulin kun ”kessu” opasti sotamiestä tähän tapaan:

- Sotamies Moilanen! Menkää tuon tien päähän, metsänreunaan ilmoittamaan, että ampu tulee. Huuda niin, että ihmiset kuulevat sen ja tietävät mistä on kyse! Onko selvä?

Sotamies tuli ja nupisi jotain teiden risteyksessä ja palasi takaisin ”kessun” luo.

- Sotamies Moilanen! Tänne ei ainakaan kuulunut mitään mitä tuolla nupisit! Täytyy huutaa niin p-leesti, että ne s-nat varmasti kuulevat! Onko selvä?

”Kessun” toimeksianto ja moitteet kuuluivat vallan mainiosti – niin kuin ”Hämpyn” puheet - mutta sotamiehen nupinat eivät!


"Etsikää muinaisia polkuja"

Otsikoihin
Kauko Puottula
Moision pientalot ry juhli 40-vuotista toimintaansa 25.11.2012 Yli-Maarian seurakuntatalolla. Tilaisuutta varten olin valmistanut oheisen puheen.

"Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu." Nämä kuolemattomat sanat lausui muuan Arkadianmäen filosofi – muutama vuosi sitten. 40 vuotta on pitkä aika. Se on pitkä aika niin ihmisen kuin yhdistyksenkin elämässä. Murrosiän kommellukset ja hörhöilyt ovat jo takanapäin, eivätkä vanhuuden vaivat ja kolotukset vielä tunnu. 40 vuotta sitten nämäkin maisemat, joissa nyt olemme, näyttivät varsin toisenlaisilta. Tampereen valtatie ja viereinen huoltoasema olivat juuri valmistuneet, mutta eipä tässä juuri muuta tainnut olla.

Minulla on joitain hämäriä muistikuvia kun talvella 1950 muutimme tälle alueelle, tai oikeastaan tästä paikasta noin 2 km etelään. Mutta sitä tiepahasta, jota myöten tänne tulimme, ei enää ole – muutamaa pätkää (mm. Ketussuontietä) lukuun ottamatta. Kuraa, liejua ja vesilammikoita tuntui olevan kaikkialla. Erään kerran Korjalan Matin pirssiautosta putosi akku tielle huonon tien vuoksi.

Postiosoite oli hyvin pitkään yksinkertaisesti vain: Turku 17 Moisio. Posti toimitettiin Korjalan tontin nurkassa olevaan kolhoosilaatikkoon. Mutta postitoimisto oli silloin oikeassa paikassa: Kärsämäessä, Hellaksen ja Tarmolan (Leafin ja Siwan) välissä. Siis ihmisten ilmoilla – eikä missään jumalanselän takana, kuten nykyään.

Tampereen valtatie, jonka rakentaminen alkoi 1960-luvulla katkaisi alkuperäisen kulkuyhteyden paristakin kohtaa. Viimeksi muuan kuljetusyhtiö rakensi pytinkinsä tämän tien päälle sekä pystytti panssariaidan autojensa ja halliensa suojaksi.

Moision koulu vihittiin käyttöönsä 6.11.1955. Tässä tilaisuudessa Maarian kunnanvaltuuston silloinen pj Arvo Tasto kertoi maiseman muuttumisesta mm.: ”[Moision] koulun lähiympäristö oli vielä muutama vuosikymmen sitten hirvien ja muun metsäriistan asuma-aluetta, jossa eräpolut risteilivät. Vähitellen suot kuivattiin ja alue muuttui ensin niityksi ja myöhemmin pelloksi. Karjalaisten muutettua tänne alkoi lähiseudulla vilkas rakennuskausi. Vaikeudet olivat suuret, mutta kun Paattisten uusi tie [Moisiontie] valmistui muuttui tilanne ja niin alettiin suunnitella tänne uutta kouluakin. Nyt tulevaisuus näyttää lupaavalta." (Turun tienoo 11.11.1955).

Lähihistoriassa Moision nimi palautuu Vähä-Moision taloon, joka on tästä paikasta, Yli-Maarian seurakuntatalosta, noin 1,5 km etelään. Kun Vähä-Moision omistajat myivät koululle tontin, Moision nimi siirtyi kaupan mukana uuteen paikkaan. Nyt kun asutus on laajentunut Moision nimikin on laajentunut koulusta pohjoiseen, koilliseen ja itään. Lentoasemantien ja Moisiontien risteyksessä on viime vuosina ollut opaste "Moisio 4", joka kai viittaa jonnekin Buddhan temppelin kulmille.

Kun Moision nimi on ollut ajan ja paikan suhteen liikkuvaista sorttia, se on myös ylittänyt ikivanhan kylärajan. Vähä-Moision talo ja Moision koulu kuuluvat Saramäen kylään ja Vaistenkylään (näitä kyliä on vaikea erottaa toisistaan). Moision koulun tonttikin kuuluu molempiin kyliin. Mutta tällä hetkellä me olemme Paimalan kylässä, mutta olemme silti Moisiossa. Ennen vanhaan kylien rajat olivat pyhiä ja koskemattomia – pikkutiet eivät puhkoneet niitä. Kyläraja risteää Moisionkoulutien kanssa täältä vajaan kilometrin päässä. Kyläraja voisi olla osoitteessa Moisionkoulutie 12.

Viime vuosina olen vanhojen karttojen avulla yrittänyt etsiä maastosta sellaisia kohteita, jotka ovat menneinä aikoina olleet merkityksellisiä. Toistaiseksi muinaisjäännösrekisteriin on saatu pari kohdetta: Sudenvaha ja Miesvaha. Kumpikin on toiminut rajapyykkinä kylien välillä. Muutakin toimintaa näissä kohteissa on ollut, minkälaista, siitä ei vielä ole varmaa tietoa. Mikä tahansa metsässä tai pellolla oleva kivi, puu, lähde tai luonnonmuodostuma ei kuitenkaan ole merkityksellinen. Sillä pitää olla jokin erityinen hahmo tai ominaisuus. Siihen on täytynyt liittyä ihmisen toimintaa. Ihmisen on pitänyt antaa sille merkitys.

Olen kiitollinen Moision pientalot ry:lle ja sen touhunaisille ja puuhamiehille siitä, että he ovat osoittaneet mielenkiintoa kotiseutuhistoriaa koskeville tutkimuksilleni ja näin edistäneet tämän tiedon leviämistä. Ilo ja hyöty on varmaan ollut molemminpuolista.

Olin tänä syksynä eräässä Turun linnassa järjestetyssä seminaarissa. Siellä tuli esille ajatus, että tällaisille kohteille pitäisi järjestää kulkureittejä, luontopolkuja, jolloin yleisö voisi tutustua niihin ulkoilun yhteydessä. Oli puhetta myös siitä, että tällaisia kohteita voisi jokin yhdistys ”adoptoida”. Yksityinen ihminen ei voi sitä tehdä. Voisiko Moision pientalot ry pohtia tällaista? Voisiko se adoptoida jonkun muinaisjäännösrekisterissä olevan kohteen? Mitä yhdistyksen säännöt tästä sanovat? Vai pitäisikö olla kokonaan eri yhdistys?

Koska olemme kokoontuneet seurakunnan tiloihin, sopinee siteerata muinaisen profeetta Jeremian sanoja: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja.” (Jer 6:16 KR 1938) Tai kääntäen: "Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu."

Omasta puolestani toivon Moision pientalot ry:lle sekä sen touhunaisille ja puuhamiehille onnea ja menestystä pyrinnöissään, kuin myös hyvää terveyttä ja korkeaa ikää!


Kauko Puottula