Tapaus Kellogg ja Omega

Panteismista totuuden monopoliin

Kauko Puottula 1993

Takaisin aloitussivulle
Nämä mietteet ovat pääasiassa syntyneet talvella 1982, jolloin seitsemännen päivän adventismin piirissä keskusteltiin pyhäkköopista sekä Ellen Whiten käyttämistä kirjallisista lähteistä. Tämä kirjoitus osittain liittyy sen aikaiseen tilanteeseen ja esillä olleisiin aiheisiin, toisaalta käsiteltävät teemat ovat ikuisia eivätkä ole vuosien aikana menettäneet ajankohtaisuuttaan. Herätteen näille mietteille antoi Waltonin teos Omega. Alunperin kirja-arvosteluksi tarkoitettu juttu on laajentunut nyt esseeksi. Kirjoitusta on hieman tarkistettu ja ajanmukaistettu.

Adventtiairut 46/12.11.1981 julkaisi erittäin myönteisen arvion Lewis R. Waltonin teoksesta Omega. (1) Kirja on journalistisesti hyvin kirjoitettu. Eräistä lehtitiedoista päätellen se on saanut varsin suopean vastaanoton pääjohdon virkailijoiden keskuudessa. Kuitenkin Raymond F. Cottrell, Reviewn entinen toimittaja, arvioi teosta varsin kriittisesti: "Teos on pahasti harhaanjohtava ja suuri karhunpalvelus seurakunnalle." (2)

Ellen G. White (1827-1915), seitsemännen päivän adventistien profetissa, viitatessaan John Harvey Kelloggin (1852-1943) kriisiin 1900-luvun vaihteessa nimitti sitä luopumuksen alfaksi, jota tulisi seuraamaan vielä vakavampi luopumuksen omega. Näin ollen kirjan nimellä on aivan erityinen merkitys niille seitsemännen päivän adventisteille, jotka tuntevat liikkeensä historian. Waltonin mukaan Omega-luopumus koskee kolmea aluetta: (1) pyhäkköoppia, (2) tutkivaa tuomiota sekä (3) profetian henkeä eli Ellen G. Whiten kirjoituksia. Waltonin mukaan sellaiset uskonvanhurskauden julistajat kuten Ford ja Brinsmead ovat jo aloittaneet luopumuksen omegan sekä avanneet portit kaikenlaiselle moraalittomuudelle ja velttoudelle.(3)

Waltonin kirjaa ei pitäisi luulla totuuden torveksi, vaan siihen tulisi suhtautua samaan tapaan kuin mihin tahansa subjektiiviseen puheenvuoroon - kriittisesti ja keskustellen. Eräissä piireissä tämä on kuitenkin unohdettu: teos on otettu yli-innostuneesti vastaan, mihin osittain kirjan takakannessa oleva esittely antaa pontta: "He (Walton) had little thought of becoming a spokesman for his church. But Walton... is becoming precisely that."

Kirjalle on kustantajan toimesta näin haluttu antaa virallinen leima, imprimatur, kuten roomalaiskatolisille kirjoille. Tämä herättääkin kysymyksen minkälaisella menettelyllä ja valtuutuksella jostakin maallikosta (ilman virallista asemaa) voi tulla tällainen "spokesman"? Erään amerikkalaisen pastorin arvion mukaan Waltonin kirja on ollut vaikutukseltaan hajoittavampi kuin Desmond Ford: kirkon hallintomiehet ovat riemurinnoin hyväksyneet sen ja yliopistomiehet ovat kauhistelleet sen läpinäkyvää heikkoa tiedollista pohjaa ja siitä huokuvaa hataraa oppineisuutta. (4)

Teos on historiallisesti epätarkka: se ei ota huomioon kaikkea sitä mitä Kelloggista kirjoittamisen aikaan tiedettiin. Esim. Richard W. Schwarzin tutkimuksia Kelloggista ei ole lainkaan hyödynnetty, vaikka Schwarz on Kelloggiin liittyvän tutkimusaineiston paras asiantuntija. Waltonin teoksessa Kelloggia pidetään suurena pahana poikana, joka vain tekee rahaa; Arthur G. Daniellsia, kenraalikonferenssin (nyk. pääjohdon) esimiestä, vastaavasti suurena pelottomana johtajana, jolla ei ole mitään virheitä. Mutta esille ei tuoda sitä, että Kellogg oli Daniellsille hyvin vastenmielinen ja että Ellen G. White neuvoi ja nuhteli molempia, siis myös Daniellsia. Kelloggin ja Daniellsin sekä heidän kannattajiensa välinen konflikti on seitsemännen päivän adventistien historian synkimpiä vaiheita, poikkeuksena ehkä shut door -vuodet ja niiden jälkivaikutukset.(5)

Panteismin kortti

Seitsemännen päivän adventistien virallisissa julkaisuissa Kelloggia yleensä syytetään panteismista sen paremmin erittelemättä minkälainen hänen jumalakäsityksensä todella oli. Tämä harhaoppi esitetään yleensä seuraavasti. Ensimmäinen näyte on eräästä opetusmonisteesta, jota on käytetty Toivonlinnan seminaarissa 1980-luvun alussa:

"Tri J. H. Kellogg kirjoitti v. 1902 erään kirjan nimeltä Elävä temppeli, missä hän esitti omia ja toisten opetuksia (joita hän oli myös jo useiden vuosien ajan opettanut) vanhasta pakanallisesta näkemyksestä, että Jumala on luonnossa. Ellen G. White kirjoitti tri Kelloggille kiinnittäen hänen huomionsa tähän erheelliseen näkemykseen ja antoi varoituksen seurakunnalle tässä asiassa. Hän kirjoitti: "Teoria, että Jumala on (itse aineessa) läsnä kaikkialla (kaikessa) luonnossa, on yksi saatanan salakavalimpia eksytyksiä (The theory that God is an essence pervading all nature is one of Satan's most subtle devices)." 8 T 291. Seitsemännen päivän adventistit hyväksyivät tämän neuvon (yleisesti), mutta tri Kellogg ei ottanut sitä vastaan. Hän ja hänen lähimmät kannattajansa jättivät yhdyskunnan (seurakunnan) ja onnistuivat saamaan Battle Creekin parantolan yhdyskunnan hallinnasta omiin käsiinsä. Kuitenkin suurin osa parantolassa työskentelevistä pysyi yhdyskunnalle uskollisina.

Toinen näyte on tuoreempi:

"Tri Kellogg itse erotettiin adventtiseurakunnasta 1907 mm. panteististen opetustensa vuoksi. Kellogg oli omaksunut myös muita adventtiliikkeelle vieraita, osittain liberaaliteologisia näkemyksiä, joita adventtikirkon johto ja jäsenistö eivät voineet hyväksyä. Kellogg hylkäsi adventismin keskeisen opetuksen Kristuksen tulemuksesta maailman ongelmien ainoana ratkaisuna."(6)

Kelloggin tapauksen yksipuolinen tarkastelu selittyy pääosin sillä, että kriisin toisen osapuolen A. G. Daniellsin selostus Kelloggin kriisistä teoksessa The abiding gift of prophecy on seitsemännen päivän adventismin keskuudessa saanut virallisen historiankirjoituksen aseman.(7) Daniellsin selostusta tapahtuneesta ja siitä nousevaa tulkintaa seuraa myös Roy Graham, joka tarkastelee ongelmaa lähinnä pragmaattisesti.(8) Hän ei juurikaan pohdi panteismi-käsitteen merkityssisältöä. Lisäksi hän tukeutuu pääasiassa muiden tekemiin muistiinpanoihin Kelloggin puheesta ja jättää vähemmälle - mahdollisesti jopa täysin huomiotta - Kelloggin oman kirjallisen tuotannon.

Seitsemännen päivän adventistien virallinen kanta ja käytännössä omaksuma asenne eivät tee John H. Kelloggille ja liikkeen omalle historialle täyttä oikeutta. Schwarzin väitöskirjaa Kelloggista (1964) onkin pidettävä yrityksenä rehabilitoida Kellogg.(9) W. Frederick Norwood arvioidessaan Schwarzin väitöskirjan kansanpainosta (Southern Publishing Association) kiinnitti huomiota siihen, että tässä versiossa ei käsitellä lainkaan kaikkia arkaluontoisia asioita, mm. Kelloggin konflikti seurakunnan kanssa on typistetty puoleen alkuperäisestä, eikä teosta ole varustettu lähdeviitteillä. (10)

Jollakin tavoin on ymmärrettävissä, että Yhdysvalloissa tiettyjä arkaluontoisia asioita vielä salaillaan ja näin pidetään hengissä myyttiä Kelloggista suurena pahana poikana, joka vain tekee rahaa jne. Ovathan tapahtumat maantieteellisesti lähellä, vaikka ajallista etäisyyttä onkin jo melkoisesti. Waltonin teosta onkin pidettävä yrityksenä pitää tuota myyttiä hengissä. Suomi on kuitenkin ollut noista ympyröistä melko kaukana myös maantieteellisesti.

Kelloggin kriisi on vaikuttanut kielteisesti adventistien toimintaan: lääkintätyön kehitys hidastui, sen suunta muuttui melkoisesti, jolloin luonnonparannusmenetelmät ja ns. pehmeä lääketiede syrjäytyivät. Vasta viime vuosikymmeninä, kun yleinen mielenkiinto on kohdistunut pehmeään lääketieteeseen, ovat luonnonparannusmenetelmät saamassa uutta jalansijaa ja sisältöä myös s. p. adventistien lääkintätyössä. Ovatko Kelloggin kriisin synnyttämät haavat sittenkin vähitellen umpeutumassa? Ainakin edellytykset ovat ratkaisevasti parantuneet.

Kelloggin jumalakäsitystä koskeva kysymys ei ilmeisesti ollut tässä kiistassa muuta kuin jäävuoren huippu. Itse asiassa Kellogg oli valmis tekemään muutoksia kirjaansa The living temple, jos se olisi ollut todellinen syy.(11) Kun Kellogg erotettiin Battle Creekin seurakunnan jäsenyydestä 10.11. 1907 asiakirjoissa ei ole mainintaa panteismista. Todettiin vain ettei Kellogg käynyt kirkossa eikä tukenut sitä taloudellisesti. Malcolm N. Campbell esitti tuolloin mielipiteenään, että Kellogg vastusti seurakunnassa ilmeneviä lahjoja ja että hän oli liittynyt niihin jotka yrittivät tuhota sen työn minkä vuoksi seurakunta oli olemassa. Campbellia tukivat paikalliset vanhimmat G. W. Amadon ja A. C. Bordeau. Amadon ja Bordeau keskustelivat Kelloggin kanssa 7 tuntia 7.10.1907. Tämä tapahtui runsas kuukausi ennen lopullista erottamispäätöstä.(12)

Tässä yhteydessä olisi hyvin aiheellista kysyä: minkälaisia johtopäätöksiä voidaan vetää seurakunnasta erottamisen virallisesta syystä. Todistaako se mitään? (13) Erottamisen syyn kai pitäisi olla sellainen, minkä toisaalta erotettava sekä toisaalta se elin, joka erottamisesta päättää, voisivat hyväksyä. (14) Jotta tällainen tapaus varoittaisi myös muita seurakuntalaisia, syyn pitää olla heidän kannaltaan uskottava. Mikäli näin ei ole, herää monenlaisia kysymyksiä koko prosessin tarpeellisuudesta, oikeutuksesta ja mielekkyydestä. Kuten tunnettua, Kellogg ei hyväksynyt häneen kohdistettuja syytöksiä panteismista.(15)

Kellogg kieltämättä aiheutti ongelmia, mutta niiden juuret ovat aina Minneapoliksen kokouksessa 1888.(16) Kriisin juurien etsinnässä Schwarz kuitenkin viittaa vuoteen 1876, jolloin Kellogg ryhtyi johtamaan Western Health Reform Institutea, josta myöhemmin kehittyi Battle Creek Sanatorium. Jo varhain Kellogg huomasi sen eron mikä on terveysuudistusta koskevan opetuksen ja käytännön välillä, erityisesti mitä tulee lihan käyttöön. Ellen G. White alkoi suosia vegetarismia jo 1864, mutta ei kyennyt sitä omassa taloudessaankaan täysin toteuttamaan, ei ainakaan vuoteen 1891 mennessä. (17) Vain vähemmistö Kelloggin tavoin noudatti vegetarismia. (18)

Kesällä 1901 Kelloggin, Daniellsin ja eräiden muiden seurakunnan johtajien vieraillessa Euroopassa Kellogg huomasi epäilystensä olleen oikeaan osuneita: seuralaiset eivät olleetkaan vegetaristeja vaan lihansyöjiä. (19) Daniells puolestaan vakuuttui samalla matkalla siitä ettei Kelloggilla ollut täyttä luottamusta E. G. Whiten toiminnassa ilmeneviin hengellisiin lahjoihin.(20) "Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Kelloggin mielestä papit käyttivät liikaa julkisia varoja matkustelemiseen. Hän ilmeisesti odotti heidän enemmän matkustelevan omilla varoillaan.(21)

Kelloggin uskonto oli suvaitsevaa, kirkkokuntien rajat ylittävää. Hänen uskonnossaan oli ns. elämänfilosofialla (vitalistic philosophy) ja Henri Bergsonia muistuttavilla ajatuksilla oma sijansa. Amerikan edistykselliset vaikuttivat Kelloggin ajatteluun. Hän edusti myös uskonnon esoteerista muotoa. (22) Mutta siellä oli tilaa myös persoonalliselle Jumalalle ja Kristukselle, eikä ole selvää näyttöä siitä, että hän olisi niistä luopunut.(23) Kelloggin jumalakäsitystä voidaan ehkä luontevimmin kuvata käsitteellä immanenttinen teismi: kaikkialla läsnäolevalla Jumalalla on valta ja voima Hengen välityksellä olla missä tahansa haluaa, kuitenkin häntä kuvataan sellaisena joka asuu tietyssä paikassa, nimittäin taivaallisessa pyhäkössä. Joidenkin mielestä Kelloggin tapa kuvata Jumalan läsnäoloa jokaisessa ihmisessä, kuten elävässä temppelissä, ei näyttänyt [sic] jättävän sijaa taivaalliselle pyhäkölle sen kirjaimellisessa merkityksessä.(24) Sanat "ei näyttänyt jättävän sijaa" ovatkin ilmeisesti ratkaisseet Kelloggin tapauksessa koko asian. Hän puhui mielellään ruumiista Pyhän Hengen temppelinä ja lainasi Paavalin pitämää puhetta Areiopagilla.

Kelloggin jumalakäsitykseen on otettu kantaa aikoinaan myös Suomessa. Aikain Wartija julkaisi vuonna 1905 kirjoituksen Jumala luonnossa, jossa suoritettiin rajankäyntiä Kelloggin opetusten kanssa. Kirjoitusta voitaneen pitää virallisena kannanottona.

Seurakunnan kannalta tosin vain sapatti ja terveysuudistus yhdistivät häntä seurakuntaan. On kuitenkin todettava, että myös E. G. Whitella on hajanaisia lausuntoja, joissa on vahvasti panteistinen leima.(25) Kellogg piti sapattia vuonna 1943 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, niin ikään hänen laitoksissaan Michiganissa ja Floridassa lopullisen eron jälkeen.(26)

*********************************

Ekskursio. Lutherin ehtoollisoppi ja sen ymmärtäminen tarjoaa mielenkiintoisen paralleelin Kelloggin immanenttiselle teismille. William Dilthey tiesi kertoa Lutherin ehtoollisopista vain, että se "sisälsi maagisten käsitysten jäännöksen, aiheutti kristologisia kuvitelmia ja sai aikaan kauhean opin Kristuksen ruumiin läsnäolosta kaikkialla."(27) Luther vastusti kristinuskon subjektivointia ja henkistämistä sekä korosti, että Jumala on aina asetettava välittömään suhteeseen ruumiilliseen todellisuuteen ja aistein havaittavaan aineeseen. Jumalan todellinen lihaan tulo Kristuksessa ja Kristuksen konkreettinen läsnäolo leivässä ja viinissä kuuluvat Lutherilla yhteen. Leivässä ja viinissä on kysymys luonnollisista ja näkyvistä asioista, ei ideoista tai symboleista, kuten reformoiduilla. Katolista transsubstantiaatio-oppia hän ei hyväksynyt. Jumala on Lutherin mukaan ruumiillisesti läsnä ehtoollisaineissa leivän ja viinin olemuksen muuttumatta tai tuhoutumatta. Lutherin ns. ubiqviteettiopin mukaan Kristus voi ruumiillisesti olla kaikkialla (lat. ubique) läsnä. Olennaista tässä opissa on se, että kun on puhe taivaasta, Jumalan oikealla puolella istumisesta tai Kristuksen läsnäolosta leivässä ja viinissä, on vapauduttava kaikista esineellisistä ja paikkaan sidotuista ajatustavoista. Luther siis herättää kysymyksen miten Jumala ja henki ylipäätään voivat olla todellisia paikallisessa todellisuudessa? Hän käsitti Jumalan läsnäolon leivässä ja viinissä niin omaperäisellä tavalla, nimittäin Kristuksen läsnäolon konkreettisena todellisuutena, että kaikki järjestelmällistävät ja luokittelevat pohdiskelut lamautuvat. (28) Vaikka Lutherin ehtoollisoppia useinkaan ei ole ymmärretty, häntä ei sentään liene syytetty panteismista.

************************************

Pääasiallisena välirikon syynä on kuitenkin pidettävä Daniellsin ja Kelloggin välisiä huonoja henkilösuhteita. Eihän millään valtakunnalla voi samanaikaisesti olla kahta kuningasta. (29) Kenraalikonferenssihan yritti saada Battle Creekin parantolan välittömään hallintoonsa, mitä Kellogg ei voinut hyväksyä, ilmeisesti epäillen kenraalikonferenssin miesten kykyä johtaa (eihän saarnaajilla ollut tuohon aikaan korkeakoulusivistystäkään), eivätkä johtajat kunnioittaneet ja noudattaneet niitä periaatteita, joita Kellogg arvosti. Kelloggin menestyksellinen lääkintätyö merkitsi todellista ongelmaa laajenevalle liikkeelle, koska Creekin parantolasta tuli jatkuvasti uusia ideoita yhdyskuntaan. Jos Kelloggin suvaitsevainen uskonto, joka ei ollut lahkolaishenkistä ja jota oli vaikea määritellä, olisi levinnyt s. p. adventistien syviin riveihin, olisi se aiheuttanut siellä vallankumouksen.

E. G. White, joka kiistan alkuvaiheessa pyrki toimimaan välittäjänä, kuitenkin epäonnistuen, asettui v. 1903 Daniellsin ja kenraalikonferenssin puolelle Kelloggia vastaan. (30) Koska E. G. White näytteli Kelloggin kriisissä huomattavaa osaa, hänen asemansa inspiraation sekundaarisena lähteenä vahvistui; näin ollen hänen arvovaltaansa koskeva avoin keskustelu ei päässyt koskaan vauhtiin seurakunnan piirissä.(31)

Lähinnä koomisena on kai pidettävä Arthur L. Whiten esittämää arvelua, että hänen isänsä W. C. White, E. G. Whiten poika olisi nuoruudessaan rakastunut samaan tyttöön kuin Kellogg. Sittemmin W. C. White olisi kilvassa korjannut voiton ja Kellogg jäänyt nuolemaan näppejään.(32) Mene ja tiedä. Miten pitkälle elämässä vaikuttavat nuoruuden seikkailut, kommellukset ja pettymykset? Ilmeisesti eivät kovinkaan pitkälle. Todennäköisempää on, että vallanhalua ja syrjäyttämisen tuomaa loukkaantumista voidaan kokea hyvinkin pitkään. Näin ilmeisesti oli asianlaita myös Kelloggin, Whiten suvun sekä Daniellsin välisissä suhteissa. Nepotismi ja sen aiheuttamat ongelmat eivät siis ole aivan uusia.

Varsin arvovaltaiselta taholta Fordin kriisin yhteydessä 1980-luvun alussa vedettiin esille myös edesmenneet harhaoppiset, mm. A. F. Ballenger ja J. H. Kellogg sekä rinnastettu silloinen tapaus näihin aikaisempiin. Yhtäläisyyksiä oli luonnollisesti löydettävissä, mutta eroavaisuuksienkin olemassaolo on tunnustettava ja tiedostettava. Walton ilman riittäviä perusteita sekoittaa Kelloggin panteismin (käsitteen adventistisessa merkityksessä) sekä Ballengerin esille ottaman pyhäkkökysymyksen keskenään. He esiintyivät kyllä samoihin aikoihin, mutta heidän opetustensa välillä ei ole sellaista yhteyttä mitä Walton väittää.(33) Näyttää siltä, että Walton yrittää siirtää Ballengeria koskeviksi ne syytökset, jotka E. G. White osoitti Kelloggille. Ellen Whitehan oli varsin vähäpuheinen Ballengerin tapauksen suhteen; oikeastaan vain 24.5.1905 annettu todistus koski Ballengeria. (34)

Suurinpana puutteena Waltonin teoksessa voidaan pitää sitä, että käsillä olevan ongelman eksegeettistä ja teologista puolta ei käsitellä lainkaan. Jonkin asian tai ilmiön leimaaminen harhaopiksi edellyttäisi juuri teologista pohdiskelua, tässä tapauksessa erityisesti Dan 8:n ja Hepr 8-9:n eksegeesiä. Tarkoitus pyhittää keinot, sanotaan jesuiittojen opettaneen (ja mihin myös Walton sivulla 60 viittaa); mutta jos keinot osoittautuvat kyseenalaisiksi, kuten näyttää ilmeiseltä, joutuuko itse tarkoituskin saman tien outoon valoon?

Kenellä totuuden monopoli?

Vuosisadan vaihteessa s. p. adventismin piirissä opetus oli monenkirjavaa: oli pyhää lihaa, Kelloggin Living Templeä, jokapäiväisen uhrin tulkintoja sekä Pyhää Henkeä. Bert Haloviak tarkastellessaan Minneapoliksen kokouksen 1888 jälkeistä aikaa erottaa kolme osittain päällekkäistä ryhmää. Lisäksi eräät henkilöt, kuten W. W. Prescott, läpikäy nämä ryhmät. (35) Tämä kolmijako on valaiseva ja hyödyllinen myös nykyisessä tilanteessa.

1. Pioneerit eli uranuurtajat korostivat Ilmestyskirjan 14. lukua, sapattia ja profetioita. Lisäksi he tulkitsivat Raamattua ja Ellen Whiten kirjoituksia kirjaimellisesti eivätkä joustaneet teologisissa kysymyksissä, mm. Minneapoliksen sanomaa he eivät hyväksyneet. (36)

2. Progressiiviset eli edistykselliset, jotka tulivat etualalle 1901, uskoivat ns. peruspilareihin, joustivat teologisissa asioissa sekä kannattivat kirkkojärjestystä. Ellen Whiten kirjoituksia he eivät tulkinneet kirjaimellisesti. (37)

3. Panteistit (käsitteen adventistisessa merkityksessä) tai henkiliikkeen edustajat polveutuvat edistyksellisistä. Jo ennen 1897 tämä ryhmä opetti asioita, jotka läheisesti liittävät sen panteismiin (käsitteen adventistisessa merkityksessä). Alunperin he tulkitsivat E. G. Whiten kirjoituksia kirjaimellisesti ja korostivat Pyhän Hengen asumista uskovan sydämessä. Heidän mielestään jokainen uskova saattoi omistaa profetian hengen eikä vain E. G. White. Tämän vuoksi he asennoituivat kielteisesti kirkkojärjestykseen, koska sen uskottiin estävän Pyhän Hengen toimintaa.(38) Ryhmä edustaa siis elämyksellistä teologiaa. Nykyisen ylistysliikkeen henkiset juuret löytyvät tästä ryhmästä.

Huomionarvoista on se, että millään em. ryhmällä ei ollut totuuden monopolia vuosina 1890-1905 sekä se, että kukin ryhmä sisälsi jäseniä, jotka saattoivat jättää seurakunnan, siis potentiaalisia luopioita. (39) Reviewssa, erityisesti A. T. Jonesin toimesta, terveysuudistus liitettiin kiinteästi uskovassa asuvaan henkeen. (40) A. F. Ballenger, joka on myös luettavissa tähän kolmanteen ryhmään, opetti että sovitus sisältää kaksi tärkeää asiaa: (1) Kristus kantoi ihmisten synnit ristille, (2) Kristus kantoi ihmisten fyysiset sairaudet ristille. Käsitys fyysisestä terveydestä liittyy läheisesti Ballengerin myöhempään pyhäkköopetukseen. Haloviak arveleekin tämän pohjalta, että E.G.White vuonna 1905 reagoi kielteisesti em. sovituskäsityksen raamatulliseen perustaan eikä niinkään hänen käsityksiinsä pyhäköstä.(41)

Waggoner ja Ballenger opettivat, että voima millä ihminen vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen on sama voima, joka parantaa myös sairauden. Niinpä Waggonerin mielestä Jeesuksen täydellisen elämän, joka voittaa kuoleman, tulee täysin ilmetä kuolevaisessa lihassa ennen kuin Kristus saapuu takaisin. Waggoner, joka piti itseään edistyksellisenä, katsoi pioneerien vastustavan Minneapoliksen sanomaa.(42) Kelloggin sovitusta koskeva ajattelu oli samansuuntaista kuin Ballengerin, Waggonerin ja muiden panteistien (käsitteen adventistisessa merkityksessä). Kelloggin mielestä Kristuksen sovitustyö tuo nykyisyyteen kirkkauden (kirkastumisen) aspekteja. Vaikka Kellogg korosti enemmän Kristuksen asuvaa roolia ja Ballenger enemmän Kristuksen välittäjäroolia, molemmilla oli samansuuntaiset käsitykset sovituksesta ja sen kautta saatavasta jumalallisesta voimasta.(43)

Tässä yhteydessä kannattaa mainita Aikain Wartijassa vuonna 1905 julkaistu kirjoitus Pyhyyden puhdistaminen loppuaikana, jonka on kirjoittanut W.Staubert. Kirjoitus monessa suhteessa poikkeaa adventismin nykyisistä linjauksista, mutta sisältää muiden erikoisuuksien ohella myös Jonesin ja Waggonerin em. oppeja.

Kuitenkin tai siitä huolimatta, että A. G. Daniells liittyi lujasti seurakunnan perusopetuksiin ja profetian henkeen sekä liittoutui pioneerien kanssa kitkeäkseen panteistiset opetukset (käsitteen adventistisessa merkityksessä), hän muutti vähitellen käsityksiään pyhäköstä ja E. G. Whitesta. Tämä ilmenee selvästi vuonna 1919 pidetyn raamattukonferenssin muistiinpanoista.(44) Historian oveluutta on nähtävissä mm. siinä, että Daniells ja Prescott esittivät tuolloin sellaisia profetian henkeä koskevia käsityksiä, joista he ja monet muut syyttivät Kelloggia vuosisadan vaihteessa. Nykyinen ylistysliike, jota kansanomaisesti myös riemuliigaksi kutsutaan, polveutuu vuosisadan vaihteessa järjestöllisin toimenpitein nujerretusta henkiliikkeestä ja panteisteista (käsitteen adventistisessa merkityksessä). Ympyrä alkaa siis sulkeutua.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että Kellogg arvosteli kenraalikonferenssin finanssipolitiikkaa mm. siitä ettei se uskaltanut käyttää lainarahoitusta toimintansa laajentamiseen; Kelloggin laitokset taas lainasivat rahaa rutkasti parantolatoiminnan pyörittämiseen. Tämäkin ympyrä alkaa siis sulkeutua.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle
Nootit:

1. Walton, L. R., Omega. Washington, D. C.: Review and Herald. 1981.

2. Cottrell, R. F., Thoughts on Omega. - West Coast Forum Newsletter. Vol 1 No 1, Oct. 1981. p. 7.

3. Walton, Op. cit., p. 52-60.

4. Spectrum, Vol 12 No 2, Dec 1981. p. 52, note 21. Cottrellin mukaan pääjohdon arkistonhoitajat ovat Omegasta löytäneet 30 kohtaa, missä Waltonin lausunnot ovat joko ristiriidassa alkuperäisten lähteiden kanssa tai sanovat aivan päinvastaista kuin ne. - Cottrell, Op. cit. p. 6, 7.

5. Lindén, I., The last trump. An historico-genetical study of some important chapters in the making and development of the Seventh-day Adventist Church. Peter Lang. 1978. p. 351.

6. Olavi Rouhe, "Miksi en ole adventisti?" Nykyaika 26/1. 7.1993. s. 3,4. Ajankohtaista.

7. Daniellsin selostus kriisistä löytyy myös teoksesta: Notes and papers concerning Ellen G. White and the spirit of prophecy. Washington D. C.: Ellen G. White Estate. 7th printing. 1974. sivut 248-256.

8. Roy Graham kirjoittaa "panteismin" haasteesta 1900-luvun alussa seuraavasti.

"A major crisis confronted the SDA church in the early 1900's. One of their outstanding personalities, a physician and surgeon, philanthropist, and guiding spirit in the Battle Creek Sanatorium, Dr. J. H. Kellogg, wanted the denomination to publish his already espoused, pantheistic views in a book to be entitled The Living Temple. Kellogg had gone on record at he General Conference of 1897 with the thought that gravitation gave "evidence of a universal presence". Then he continued, "This force that holds all things together, that is everywhere present, that thrills throughout the whole universe, that acts instantaneously through boundless space, can be nothing else than God himself. What a wonderful thought that this same God is in us and in everything!" As the manuscript was studied there was division amongst the SDA leaders and ministers. Some were horrified at the suggestions of "treemaker in the tree" and believed that if they were to accept this idea then man would need to look within himself for the God to whom he should pray. Others were content to follow Kellogg's ideas. When the time came in October 1903 to make the final decision as to whether the denomination would endorse these new views or not, EGW was in California. According to Daniells he received two messages from her, by post, on the night before the action was to be taken. EGW opposed what she called the "new philosophy" and her counsel was the first of much writing she was to prepare on this topic.
Many who had been undecided accepted her point of view, but a number maintained their allegiance to Dr. Kellogg. They eventually left the SDA church. Once more it was the approach of EGW that had maintained that church on an orthodox path doctrinally. That position is summarised in the following EGW statement:
Our condition through sin is unnatural, and the power that restores us must be supernatural, else it has no value. There is but one power that can break the hold of evil from the hearts of men, and that is the power of God in Jesus Christ ... His grace alone can enable us to resist and subdue the tendencies of our fallen nature. The spiritualistic theories concerning God make his grace of no effect. If God is an essence pervading all nature,then He dwells in all men; and in order to attain holiness, man has only to develop the power within him. "These theories followed to their logical conclusion, sweep away the whole Christian economy. They do away with the necessity for the atonement and make man his own saviour... they place their dependence upon human power, which, without God, is worthless. The unaided human will has no real power to resist and overcome evil. - MH 428, 429.
EGW recognised Kellogg's advocacy of pantheism as a theological confrontation that must be met because of its consequences. She perceived that if the SDA church took this route it might become an important humanitarian and philosophical society with considerable influence, but it would cease then to fulfill its distinctive role as an urgent voice within Christendom, a voice as EGW saw it, that was to call for eschatological perspective in Christian thinking and action." -- Roy E. Graham, Ellen G. White: Co-founder of the Seventh-day Adventist Church.(American University Studies. Series VII: Theology and Religion. Vol 12). New York: Peter Lang. 1985. pp. 107-109.

9. Schwarz, R. W., John Harvey Kellogg: American Health Reformer. University of Michigan. Unpublished Ph.D. dissertation. 1964. Muutenkin Spectrumin 1970-luvulla julkaisemista artikkeleista saa käsityksen, että Kelloggia koskeva tutkimus eli renessanssia.

10. Norwood, W. F., Pride or prejudice? - Spectrum, Vol 4 No 3. 1972. p. 71-75. Schwarz, R. W., John Harvey Kellogg, M. D. Nashville: Southern Publishing Association. 1970.

11. Lindén, Op. cit., p. 360. Vrt. Authentic, p. 11-14, 41.

12. Schwarz, R.W., The Kellogg schism: The hidden issues. - Spectrum Vol 4 No 4. 1972. p. 35. Mielenkiintoinen asiakirja tässä yhteydessä on julkaisematon käsikirjoitus "An authentic interview between Elder G. W. Amadon, Elder A. C. Bordeau and Dr. John Harvey Kellogg in Battle Creek Michigan on October 7th, 1907." 101+4 p.

13. Pragmatismin mukaan tieteellinen tutkimus voi edeltää päätöksentekoa, mutta se ei voi sisällyttää sitä itseensä. Päätöksenteossa ei ole kysymys objektiivisen totuuden löytämisestä, vaan arvojen preferenssistä. - Raivola, R., Vertaileva kasvatustiede. Tampere: Tampereen yliopiston kasvatustieteen laitos. Julkaisusarja A: tutkimusraportti no 30. 1984. s. 100.

14. Tämä seikka on tullut 1980-luvun lopulla meillä julkisuuteen ns. uskonnon uhrien, erityisesti entisten jehovantodistajien, mormonien ja lestadiolaisten, kokemusten kautta. Uskonnon uhrit alkoivat järjestäytymisensä 1987.

15. Esim. Maxwell, C. M., Sanctuary and the atonement in SDA theology: An historical survey. - The sanctuary and the atonement: Biblical, historical and theological studies. Ed. by A. V. Wallenkampf & W. R. Lesher. Washington, D. C.: Review and Herald 1981. p. 534.
Haloviak, B., Pioneers, pantheists, and progressives: A. F. Ballenger and divergent paths to the sanctuary. Unpublished manuscript. 1980. p. 16.
Kellogg kiisti olevansa panteisti. Hänen mukaansa Jumala on kaikkialla luonnossa läsnäoleva. - An authentic interview...p.14, 34s, 42, 54, 95, 96. Todellisessa panteismissa Jumala on luonto.

16. Haloviak, Op. cit.

17. Schwarz, Kellogg schism, p. 24. Ellen G. Whiten kirje J. H. Kelloggille 15.5.1891 (K-10-1891) ja 17.5.1894 (K-46-1894); J. H. Kelloggin kirje Ellen G. Whitelle 25.3.1894. Schwarz täydentää tätä ongelmaa vielä todetessaan: "In later years Kellogg used to recount his chagrin at hearing one of the White sons order a chicken for "Mother's" Sabbath dinner, when the butcher's wagon passed through the campgrounds on Friday during campmeeting. The doctor was not altogether consistent in his attitude, however, as during the trying days following James White's death, he advised Mrs. White to eat "a little fresh meat" as a health measure. See Kellogg to E. G. White, September 17, 1881." - Schwarz, Op. cit. p. 36. note 2.
Ellen Whiten vegetarismia käsitteleviä kirjoituksia luettaessa olisi pidettävä mielessä niiden alkuperäinen kirjoittamisajankohta sekä se, että varsinkin jyrkimmissä lausunnoissaan hän saarnasi myös itselleen.

18. Lindén, Op. cit. p. 350.

19. Schwarz, Op. cit., p. 29-31. Vrt. myös Lindén, Op. cit. p. 350. Authentic., p. 71-73, 77-79.

20. Kellogg oli varsin hyvin tietoinen E. G. Whiten kirjallisten lainausten laajuudesta. Hän tajusi, että varsin monet Ellen Whiten teokset, jotka käsittelevät terveysasioita, oli tavalla tai toisella koottu aikaisemmin julkaisuista kirjoista. Esim. teos How to live perustui suuressa määrin Colen teokseen Philosophy of Health. Vaikka Kellogg ei ollut teologi, vaan lääkäri ja parantolan johtaja, hän joutui myös pohtimaan Ellen Whiten todistusten luonnetta. Myös Whiten teoksiin Suuri taistelu, Aikakausien toivo sekä Life of Paul hänellä oli huomautettavaa. - Authentic 32, 33, 35-36, 39.

21. Schwarz, Op. cit., p. 25. Kellogg kritisoi mm. kenraalikonferenssin finanssipolitiikkaa 1903. - Authentic p. 9-10.

22. Ilmeisesti näillä perusteilla Martin Gardner, jolla on adventistinen tausta, esittää olettamuksen, että Urantia-kirja olisi syntynyt Kelloggin lähipiirissä. Varsinaiset todisteet kuitenkin puuttuvat. Tämän kirjoittaja muistaa Aarne Timosen esitelleen yksityisissä keskusteluissa Urantiaa Toivonlinnan kevätjuhlan yhteydessä 1967.

23. Lindén, Op. cit., 347, 348. Haloviak, Op. cit. p. 16.

24. Maxwell, Op. cit., p. 519. Zachrison, J. W., The development of Dr. John Harvey Kellogg's theological ideas up to 1903. Term paper, Andrews University. 1973. Pyhäkköoppia koskeva kysymys oli esillä myös Kelloggin erottamista edeltävässä haastattelussa, mutta häntä ei saatu siinä lankaan. - Authentic, p. 17, 19.

25. Lindén, Op. cit., 348, 349. Tässä pari näytettä EGW:ltä:

"Luonto todistaa läsnäolevasta älyllisestä voimasta (of an intelligence, a presence, an active energy), joka vaikuttaa sen laeissa ja niiden kautta. Isä ja Poika toimivat jatkuvasti luonnossa. Kristus sanookin: "Minun Isäni tekee yhäti työtä, ja minä myös teen työtä" (Joh 5:17)." - E. G. White, Patriarchs and prophets. p. 114. (Suom. 95).
"Kaiken luodun yllä näkyy jumaluuden leima (the impress of the Deity). Luonto todistaa Jumalasta. Kun vastaanottava mieli joutuu kosketukseen maailmankaikkeuden ihmeen ja salaisuuden kanssa, se ei voi olla tunnustamatta äärettömän voiman toimintaa... Salaperäinen elämä vallitsee kaikkialla luonnossa - elämä, joka ylläpitää lukemattomat maailmat mittaamattomassa avaruudessa, ilmenee mitättömässä tomuhiukkasessa, joka leijailee vienossa kesätuulessa, kiidättää pääskystä lennossaan, ruokkii huutavat kaarneenpoikaset tai kehittää nupusta kukan ja kukasta hedelmän." - E. G. White, Education. p. 99. (Suom. 93).

26. Baker, A. L., My years with John Harvey Kellogg. - Spectrum Vol 4 No 4. 1972. p. 44, 45.

27. Dilthey, Gesammelte Schriften II. s. 223.

28. Erwin Metzke, Jumala ja materia: Lutherin sakramenttiteologian maailmankatsomuksellinen merkitys. SLEY. 1968. s. 11, 27, 43, 44, 47, 50, 55, 60.

29. Kellogg oli mukana vuosisadan vaihteessa yhdyskunnassa vallinneessa valtataistelussa, jolloin yhdyskuntaa uudelleen organisoitiin. Kellogg vastusti uudelleen organisointia, vaikka häntä muuten voidaan pitää radikaalina.

30. Lindén, Op. cit. p. 355-357. Schwarz, Op. cit., p. 26-28.

31. Lindén, Op. cit.,p. 361.

32. Lindén, Op. cit.,p. 358, note 23. Numbers, R., Prophetess of Health: A study of Ellen G. White. New York: Harper & Row. 1976. p.

33. Kelloggin erikoiset näkemykset eivät nouse pyhäkköopista käsin, vaan sen ihmettelystä miten kuollut ja elävä solu eroavat toisistaan. 1870- luvulla hän vitalistina spekuloi, että elämä (life) on elämänvoiman (vital force) seurausta, mutta hylkäsi sen myöhemmin ja otaksui, että elämä syntyy atomien ja molekyylien järjestäytyessä. Ellen Whiten nuhdeltua Kelloggia materialismista 1882, tämä alkoi kehitellä ideaa, jonka mukaan Jumala on itse elävä solu ja sen vuoksi Jumala on kaikissa elävissä olioissa, myös avaruudessa. - Maxwell, Op. cit. p. 534.
Ballengerin ongelmat taas liittyvät pyhäkköoppiin, jota hän ei kuitenkaan - toisin kuin Canright, Conradi ja Fletcher - hylkää vaan säilytti sen modifioidussa muodossa.

34. Cottrell, Op. cit., p. 6. Haloviakin mukaan EGW:n ottaessa kantaa The living templen aiheuttamaan kriisiin tämä käytti termejä joita saattoi pari vuotta myöhemmin käyttää Ballengerin tapauksen yhteydessä. - Haloviak, Op. cit., 19.

35. Haloviak, Op. cit. p. 1,2.

36. Ibid p. 1.

37. Ibid p. 2.

38. Ibid p. 1,2.

39. Ibid p. 2.

40. Katso nootin 43 loppuosaa.

41. Haloviak, Op. cit. p. 3-6.

42. Ibid p. 11- 14.

43. Ibid 15, 16.
Kelloggin kriisillä oli moninaisia seuraamuksia, kuten aikaisemmin todettiin. Vähemmän tunnettua on se, että monet saarnaajat lakkasivat puhumasta sielun temppelin puhdistamisesta. Todellakin, taivaallisen pyhäkön puhdistaminen tehtiin niin objektiiviseksi kuin mahdollista samalla kun sen elämyksellinen puoli minimoitiin, niin että se melkein yksinomaan rajoitettiin tutkivaan tuomioon. - Maxwell, Op. cit., 519.
Lyhyt historiikki selventää asiaa. Sapattia pitävät adventistit alkuaikoina pidättyivät puhumasta sielun temppelin hengellisestä puhdistamisesta. He vastustivat Dan 8:14:n hengellistä (allegorista) ja panteistista tulkintaa (käsitteen adventistisessa merkityksessä), jonka mukaan Kristuksen parusia tapahtuisi uskovien sydämissä. Terveysuudistuksen yhteydessä kuitenkin 1850-luvulta lähtien alettiin varoittaa ruumiin temppelin turmelemisesta viittaamalla 1 Kor 6:een. Kellogg kuitenkin liitti teeman ruumiin temppelistä omaan spekulatiiviseen ajatteluunsa. - Maxwell, Op. cit., 533, 534.
1960-luvulla Robert Brinsmead toi uudestaan esille vanhan käsityksen sielun temppelin erityisestä puhdistamisesta 1844 alkaneen taivaallisen pyhäkön puhdistamisen rinnalle.

44. Haloviak, Op. cit., 21. Vuonna 1919 pidetystä raamattukonferenssista on selonteko Spectrumissa, Vol 10 No 1, May 1979. p. 23-57.