Jumalat järjestykseen
Essee

Kauko Puottula
1996

Takaisin aloitussivulle

"Joku kaipaa suurta äitiä joka tyydyttää kaikki tarpeet, toinen Herraa Sebaotia, lain ja järjestyksen antajaa, kolmas taas etäistä Jumalaa joka jättää ihmisen rauhaan," kirjoittaa Matti Hyrck, teologi ja psykoanalyytikko. Hän on tutkinut ihmisen mielen ja psyykkisen rakenteen vaikutusta jumalakuvaan maaliskuussa 1996 ilmestyneessä väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta.

Kristinopin Jumala voi syyttää ihmistä, mutta myös armahtaa. Hän voi rakastaa, mutta myös vihata. Hän voi kärsiä ihmisen puolesta, mutta myös kiduttaa. Hän voi palvella ihmistä, mutta myös vaatia ihmiseltä palvelua. Hän voi tyydyttää ihmisen tarpeet, mutta myös hylätä tämän. Kirkon jumalakuva sisältää tunnetasoltaan eritasoisia, jopa ristiriitaisia elementtejä. Tunne- ja kehitystason mukaan Hyrck erottaa 5 erilaista jumalakuvaa, jotka voivat kilpailla keskenään: Suuri äiti, Herra Sebaot, Korkein hyvä, Vanhurskas tuomari ja Sijaiskantaja.

Suurella äidillä on vahva asema ortodoksisessa ja katolisessa perinteessä neitsyt Marian hahmossa. Protestanttisuuden piirissä Suuri äiti tarpeiden tyydyttäjänä on tullut näkyviin lähinnä vain värikkäissä paratiisi- ja taivaskuvauksissa: elämänpuu antaa ravinnon tai elämän vesi virvoittaa. Feministinen teologia tuo tämän kuvan esille uudella tavalla.

Herra Sebaot, lainantaja ja järjestykseenpanija, vaatii ihmiseltä ehdotonta alistumista, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jos ihminen on kuuliainen, hän voi saada Jumalan voiman käyttöönsä ja hänestä tulee Jumalan lain tulkitsija ja hänen tuomioidensa täytäntöönpanija. Fundamentalistien kuva Jumalasta on tätä lähellä. Herra Sebaot panisi pian homot, avionrikkojat, pedofiilit ym. järjestykseen. Ihminen voi tarvita ankaraa kuvaa Jumalasta tilanteessa, jossa on tarpeen selvät rajat ympärillä. Ihminen voi myös kapinoida Herraa Sebaotia vastaan ja asettua itse Jumalan valtaistuimelle hallitsemaan koko olevaisuutta.

Korkein hyvä, joka on ihmisen suuren kaipuun kohde, on etäinen. Ihminen kuitenkin ponnistelee Häntä kohden. Ihminen voi myös sijoittaa Jumalan kauas itsestään voidakseen hoitaa rauhassa omia asioitaan. Itseriittoiselle ihmiselle tämä sopiikin hyvin. Taivaaseen hyllytetty Jumala on yleistynyt viime aikoina tavattomasti. Ihmiset eivät välttämättä halua tai kaipaa yhteyttä Jumalaan tai uskovat kyllä Häneen omalla tavallaan, kuitenkin eri tavalla mitä kirkko opettaa. Tämä omavaltaisuus aiheuttaa kirkoille ja papeille huolta ja päänsärkyä.

Vanhurskas tuomari on Herra Sebaotia psyykkisesti hieman kehittyneempi. Hän vaatii ihmisiltä lähimmäisenrakkautta ja epäitsekkyyttä. Siinä Jumalan tahdon tie ja oman tahdon tie asettuvat vastakkain. Vanhurskas tuomari puhuu ihmiselle tämän omassatunnossa syyttäen, nuhdellen ja vaatien parannukseen. Hän kutsuu ihmisen vastuuseen itsestään ja lähimmäisestään. Hän voi antaa anteeksi, mutta sen edellytyksenä on syntien tunnustaminen ja syntisestä elämästä luopuminen. Tämä kuva oli yleinen Suomessa sotien jälkeen, mutta on antanut viime aikoina tilaa taivaaseen hyllytetylle Jumalalle.

Sijaiskantaja on Jumala joka rakastaa ihmistä ilman varauksia ja pyyteitä. Esimerkiksi sopii kuva Kristuksesta maailman syntien sovittajana tai tuhlaajapojan isä. Kristus kantoi maailman synnit itsessään ihmisen puolesta ja voitti pahan vallan. Tämä jumalakuva tulee vahvasti esille pääsiäisen sanomassa.

Ateistikin voinee hyväksyä tällaisen psykologisen lähestymisen. Puhutaanhan mielikuvista, ei todellisuudesta. Freudin, psykoanalyysin perustajan, mielestä Jumala on illuusio, ihmisen luoma toivekuva, isän korvike, jonka tarkoituksena on antaa turvan tunnetta. Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen; marxilaisuuden piirissä on taas ajateltu, että ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen. Sama ajatus on ilmaistu sanonnalla: uskonto on kansan oopiumia tai oopiumia kansalle, millä on haluttu viestiä, että uskonnon tuoma lohtu on vain näennäistä ja lyhytaikaista.

Kirkot yleensä pyrkivät opetuksessaan määrittelemään Jumalan mahdollisimman konkreettisesti ja tarkasti, usein vielä ahtaasti. Taustalla lienee pelko siitä että väljä määrittely voisi vesittää koko asian. Joka tapauksessa aika ja elämänkokemukset muuttavat ihmisten käsityksiä myös Jumalasta. Uudesta testamentista yleisesti ja Vuorisaarnasta erityisesti löydämme Jumalan armahtavana isänä; Vanhan testamentin Jahve on yleensä selvästi ankarampi, vaikka rakastavasta isästäkin löytyy pilkahduksia.

Ihmisen persoonallisuudella on yhteys hänen uskonnollisuuteensa. Sisäinen maailmamme vaikuttaa uskontoomme ja jumalakuvaamme. Sama ihminen voi myös kokea Jumalan eri tilanteissa eri tavoin. Tämä ilmeisesti myös selittää miksi usko ei ole joka miehen, miksi toisten on helpompi uskoa kuin toisten? Koska ihmisten psyykkinen rakenne on erilainen, Jumalaa kannattaa etsiä juuri sen psyykkisen apparaatin välityksellä, joka on hänelle luonteenomainen. Ne jumalakuvat voi jättää, jotka eivät vastaa (enää) hänen todellisuuttaan.

Ihmiset hakeutuvat psyykkisen rakenteensa mukaisesti sellaisiin yhteisöihin, joissa jokin näistä kuvista on erityisen korostunut. Joissakin yhteisöissä on tärkeää, että asiat sanotaan selkeästi ja suoraan kuinka ne ovat ja kuinka niiden pitäisi olla. Synti sanotaan synniksi Herra Sebaotin tai Vanhurskaan tuomarin jumalakuvissa. Ne joilla on sisään rakennettu kuva alistujasta ja auktoriteetista, hakeutuvat sellaisiin liikkeisiin, joissa Herra Sebaot on vahvasti esillä. Toisissa yhteisöissä korostuu ihmeenomaisuus ja tapa lähestyä ihmisiä tyydyttämällä heidän tarpeitaan: Hän parantaa sairaat, hän johdattaa, hän vastaa rukouksiin, hän antaa vahvoja ekstaattisia tunteita. Tällöin suuren äidin kaipuu on voimakas.

Suomalaisten jumalakuva on sodan jälkeen ollut varsin ankara. Se johtunee vaikeista sota-ajan tunnelmista sekä herätysliikkeiden luomasta pietistisestä perinteestä. Sodanjälkeisessä kristillisyydessä Vanhurskas tuomari on ollut Sijaiskantajaa voimakkaampi hahmo.

Kun Estonia upposi myrskyssä syyskuun lopulla 1994, kysyttiin mm. nukkuiko Jumala sinä yönä. Kysyttiin myös miten rakkaus ja kaikkivaltias Jumalan ominaisuuksina sopivat yhteen. Jos hän on kaikkivaltias, hän olisi kyennyt estämään onnettomuuden ja jos hän on rakkaus, hän olisi halunnut estää sen. Mutta onnettomuus kuitenkin tapahtui?

Intialaisittain

Toisenlaista jumalien luokitusta harrasti noin 60 vuotta sitten intialainen filosofi Sarvepalli Radhakrishnan, joka toimi myöhemmin valtiomiehenä. Hän asetti uskonnot paremmuusjärjestykseen niiden opettaman jumalakäsityksen perusteella. Sen mukaan tärkeää on se, miten Jumala ylittää persoonallisuuden ja ihmisyyden asettamat rajoitukset. Radhakrishnanin luokitus on erityisen mielenkiintoinen sikäli, että siinä ylimmälle tasolle asetetaan sellainen jumalakäsitys tai -kuva, joka on länsimaissa viime aikoina yleistynyt huolimatta kirkkojen toisensuuntaisista toiveista ja odotuksista.

Ylimmälle tasolle Radhakrishnanilla asettuu olevainen ja korkein, jolla ei ole persoonallisuuden rajoituksia. Hän on kaikkialla läsnä mutta ei kuitenkaan mistään löydettävissä. Tällainen on mm. hindulaisuudessa bramiinien Brahman tai muinaisilla kiinalaisilla Tao. Myös New Age tuntee sympatiaa panteistista Jumalaa kohtaan.

Tämän alapuolelle asettuu usko persoonalliseen Jumalaan, esim. juutalaisuus, islam tai kansanomainen hindulaisuus.

Kolmannelle sijalle putoaa kristinusko, koska se tarvitsee Jumalan tulemista ihmiseksi, jotta ihminen hahmottaisi asiat oikein ja pelastuisi. Alimmalle sijalle asettuvat erilaiset ihanteiden ja henkien palvojat.

Nämäkin ovat mielen kuvia Jumalasta, tosin toisenlaisessa kulttuurissa ja ajassa eläneen ihmisen kuvia. Luokittelussa heijastuu paitsi intialainen kastijärjestelmä, myös usko intialaisen ajatteluperinteen henkiseen ylemmyyteen, mikä antoi potkua myös Intian itsenäistymiselle vuonna 1947.

Näiden luokitusten asettaminen rinnakkain on tietenkin epäkiitollista. Mutta jos vertaa Korkeinta hyvää (Hyrckillä) ja persoonatonta Jumalaa (Radhakrishnanilla) keskenään, herää monia kysymyksiä. Onko Jumalan tiukka ja tarkka määrittäminen ylipäätään hyödyllistä vai peräti haitallista? Suuri osa ihmisistä haluaa määritellä Jumalansa väljästi? Mutta kestääkö kirkko ja kirkkokansa sen?

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle