Raamattu ja traditio

Mitä unohtui?

Kauko Puottula
1994

Takaisin aloitussivulle

Samuele Bacchiocchi käsitteli laajahkossa artikkelissaan viimeaikaista kehitystä roomalaiskatolisessa kirkossa. (1) Artikkeli sisälsi useita mielenkiintoisia yksityiskohtia. Asiallisen huomion sai ekumeniadekreetti Unitatis redintegratio, 1964. (2) Artikkelissa on myös pitkä luettelo positiivisista muutoksista tässä kirkossa, eikä Bacchiocchi voi nähdäkseni pitää niitä kielteisinä. Lukijalle jää vaikutelma, että täysin riippumatta katolisessa kirkossa mahdollisesti tapahtuvista positiivisista muutoksista, sen perin pohjin demoninen olemus ei voi eikä saa (!) muuttua. (3) Näin menneisyyden avulla tuomitaan nykyisyys ja tulevaisuus.

Artikkelin ideologinen lähtökohta on Ellen Whiten Suuressa taistelussa esittämä ajatus:

Yhdysvaltain protestantit tulevat ensimmäisinä ojentamaan kätensä [kuilun yli tarttuakseen spiritualismin käteen; samoin he kurottautuvat] Roomasta erottavan kuilun yli puristaakseen tuon vallan kättä; [ja tämän kolmiliiton vaikutuksesta tämä maa seuraa katolisen kirkon jälkiä omantunnon oikeuksien polkemisessa.] (4)

Hakasilla [ ] merkityt kohdat oli artikkelista jätetty pois. Artikkelissa annetaan ymmärtää, että tuon profetian täyttymistä merkitsevät erityisesti seuraavat seikat:

  1. presidentti Ronald Reagan tunnusti virallisesti Vatikaanin valtion 1984 ja lähetti sinne suurlähettilään,
  2. paavi Johannes Paavali II kävi Yhdysvalloissa 1987 ja Reagan otti hänet vastaan Miamin kansainvälisellä lentokentällä sekä
  3. protestantit eivät erityisemmin närkästyneet näistä tapahtumista.

Aiheellista on kuitenkin kysyä, voidaanko diplomaattisesta kielenkäytöstä ja sen pelisääntöjen seuraamisesta vetää tällaisia johtopäätöksiä. Artikkelista saa hyvin helpolla myös sen vaikutelman, että paavillista juhlakulkuetta pitäisi mieluummin heitellä kivillä kuin ruusuilla, vaikka se ei voikaan olla kirjoittajan tarkoitus.

Artikkelissa ihmetellään myös sitä mikä on tehnyt protestanteista hampaattomia konsensuksen kannattajia. Bacchiocchi pohtii seitsemässä kohdassa niitä seikkoja, jotka ovat edesauttaneet sillan rakentamista:

  1. Vatikaanin toisen konsiilin muotoilema Unitatis redintegratio on lisännyt ekumeenisia yhteyksiä. Sen mukaan muutkin kirkot ovat pelastuksen välittäjiä ja aitojen kristillisten arvojen edustajia.
  2. Sama dekreetti julistaa suvaitsevaisuutta muita kristittyjä, jopa muiden uskontojen edustajia kohtaan.
  3. Paavi, joka menneinä vuosikymmeninä oli este ekumeenisille keskusteluille, on nyt omaksunut aktiivisen roolin ekumeniassa.
  4. Maailman uskonnolliset johtajat - Bacchiocchin mukaan - ovat hyväksyneet paavin ihmiskunnan hengellisten toiveitten esitaistelijana.
  5. Paavin kannanottoja koskien Raamatun arvovaltaa, avioliiton pyhyyttä, seksuaalietiikkaa ja aborttia arvostetaan myös protestanttien keskuudessa.
  6. Protestantit ovat - Bacchiocchin mukaan - erehtyneet luulemaan, että Vatikaanin II konsiili olisi muuttanut kirkon opetusta koskien Raamattua ja traditiota.
  7. Paavi on puolustanut sosiaalista oikeudenmukaisuutta, rikkauksien oikeudenmukaista jakamista, oikeudenmukaisuuteen perustuvaa rauhaa.

Artikkelin lopussa varoitetaan roomalaiskatolisen kirkon kaksinaamaisesta pelistä sekä todetaan, että "siltaa protestanttisuuden ja katolisuuden välisen kuilun yli on rakennettu, mutta se silta on johtava protestantismin lähemmäksi Roomaa ja kauemmaksi Raamatusta."

Vaikka artikkelin alkuosa (kohdat 1-5) näyttää vankasti rakentuvan asiakirjojen varaan, lopussa (erityisesti kohdassa 6) alkuperäiset asiakirjat työnnetään syrjään sekä turvaudutaan omiin ja muiden kokemuksiin. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, koska kielteistä loppuarviota ei voida kohtien 1-5 perusteella antaa - muodostuisihan vastakohtaisuus liian suureksi ja loppuarviolta putoaisi pohja pois. Toisaalta voidaan aiheellisesti kysyä miksi turvautua kokemuksiin kohdassa 6 ja vaieta Vatikaanin toisen konsiilin asiakirjoista, joiden opetus Raamatun arvovallasta poikkeaa selvästi artikkelissa esitetystä. (5) Valinnan on nähdäkseni sanellut tarkoitushakuisuus.

Konsiilien asiakirjoissa konstituutiot ovat sisällöltään painavampia kuin dekreetit. Artikkelissaan Bacchiocchi siteeraa vain yhtä dekreettiä, nimittäin Unitatis redintegratiota (suom. Ykseyden palauttaminen). Käsiteltävän ongelman kannalta keskeisiä asiakirjoja on runsaasti, mm.:

***

Koska Raamatun ja tradition suhdetta koskevalla pohdiskelulla on myös laajempia ulottuvuuksia, mm. profetioiden tulkinnassa, sitä kannattaa tarkastella hieman lähemmin. Seppo A. Teinonen kirjoittaa:

Keskinäinen lähentyminen on ollut mahdollista myös siksi, että [Vatikaanin II] konsiili tulkitsi uudelleen vanhaa kirkkojen välistä kiistakysymystä Raamatun ja tradition suhteesta. Kuten muistetaan, tämä ongelma tuli laajamittaiseksi probleemiksi vasta reformaation aikana. Siihen asti, siis yleisesti ottaen 1500 vuoden ajan, oli katsottu, että Raamattu, sitä ennen syntynyt ja sitä seurannut traditio sekä itse kirkko kuuluivat yhteen. Ne muodostivat yhden kokonaisuuden, jossa mitään ei voitu irrottaa erilleen ja asettaa toisia vastaan. Tämä kokonaisuus alkoi rakoilla keskiajan lahkoliikkeiden yhteydessä ja se hajosi reformaatiossa, joka pyrkien tähdentämään aitoa apostolista traditiota otti tunnuksen "yksin Raamattu" (sola scriptura). Tätä protestia vastaan Trenton konsiili yritti suojella vanhaa kokonaisuutta ja tähdensi sen vuoksi tradition merkitystä. Se tapahtui kuitenkin tavalla, joka johti varsinkin protestanttisella puolella väärinkäsityksiin: katolisen kirkon pelättiin ammentavan oppinsa kahdesta erillisestä lähteestä, toisaalta Raamatusta ja toisaalta traditiosta. Asiaa vaikeutti myös otaksuma, että katolisen kirkon traditio kasvaisi jatkuvasti opin sisällönkin puolesta. Toisin sanoen pelättiin, että se saattaisi omaksua jatkuvasti yhä uusia ajatuksia, joita ei ollut vanhassa autenttisessa traditiossa vaan olisivat myöhempää lisää. Siksi ulkopuoliset eivät aina nähneet, että tradition kehityksessä oli kysymys lähinnä vain sen alkuperäisen sanoman yhä rikkaammasta ymmärtämisestä ja sen kasvusta, joka oli olemassa ituna jo alussa. (6)

Teinonen analysoi tätä ongelmaa yksityiskohtaisemmin alkuperäisten asiakirjojen valossa:

Ilmoitettu totuus eli dogma sisältyy Raamattuun ja traditioon. Raamattu, johon kuuluvat myös ns. apokryfi- eli deuterokanoniset kirjat, on "todella Jumalan sana" (Dei verbum, § 24). (7)
Raamatun ja tradition (sanan suppeammassa mielessä) suhteesta Trenton konsiili totesi, että ilmoitettu totuus sisältyy "kirjoitettuihin kirjoihin ja kirjoittamattomiin traditioihin", mistä syystä kirkko "pitää niitä arvossa ja kunnioittaa yhtä suurella hurskaalla rakkaudella". Vatikaanin toinen konsiili selitti: "Tästä johtuu, ettei kirkko ammenna varmuuttaan kaikista ilmoitetuista asioista yksin Pyhästä Raamatusta" (huomattakoon sana varmuus, ei sanota esim. dogmaansa, tietoaan). Konsiili ei kuitenkaan tulkinnut tätä siten, että olisi kaksi 'ilmoituksen lähdettä', jolloin ilmoitetut totuudet sisältyisivät 'osaksi' Raamattuun ja 'osaksi' traditioon. (8) Raamattu ja traditio kuuluvat sen sijaan yhteen: ne "pulppuavat samasta jumalallisesta lähteestä" ja "ikään kuin sulautuvat yhteen ja tähtäävät samaan tarkoitukseen" (Dei verbum). Raamatun merkitystä tähdennetään voimakkaasti: "Niinpä kaiken kirkollisen julistuksen, kuten koko kristillisen uskonnonkin, pitää saada pyhästä Raamatusta ravintoa ja ohjausta" (Dei verbum). (9)

Näiden sitaattien mukaan on ilmeistä, että Bacchiocchin arvio Raamatun asemasta roomalaiskatolisessa kirkossa on olennaisilta osin harhainen. Toinen kysymys on se miten katolisen kirkon edustajat ovat omaksuneet tämän opetuksen.

Mielenkiintoisia näkymiä tarjoaa dogman muuttumattomuus eräiden profetioiden, erityisesti niiden yksityiskohtien tulkintaan:

Dogmit ovat sisällöllisesti eli materiaalisesti muuttumattomia. Niissä ei siis tapahdu enää 'materiaalista' kehitystä sen jälkeen kun ilmoitus päättyi Kristuksessa ja apostoleissa. Sen sijaan kehitystä tapahtuu 'formaalisesti' eli muuttumattoman dogman ymmärtämisessä ja sen kirkollisessa propositiossa [kirkon esittäessä opin uskottavaksi]. (10)

Viimeinen virke on erityisen mielenkiintoinen, niin ikään pitkän sitaatin (nootti 6) viimeinen virke. Vaikka käsitteet saattavat tuntua vierailta, itse periaatteiden pitäisi olla tuttuja. Adventtikirkon profetioiden tulkinnassa ovat eräät yksityiskohdat jonkin verran vaihdelleet aikojen saatossa. Ns. itämainen kysymys, joka oli erityisen huomion kohde 1870- luvulla, nosti esille Turkin, jolle tarjottiin paavikunnan sijasta Pohjan kuninkaan roolia. Niin ikään I ja II maailmansodan kansainväliset näköalat johtivat tulkitsemaan profetioita ajan tapahtumien valossa.(11) Eikö tässäkin ole kyseessä "alkuperäisen sanoman yhä rikkaampi ymmärtäminen" tai "muuttumattoman dogman ymmärtämisen ja sen kirkollisen proposition" lisääntyminen?

Tarkoitushakuisuus on siis vaientanut Bacchiocchin Raamatun arvovaltaa koskevassa asiassa. Tämän kysymyksen yksityiskohtainen selvittely esim. Dei verbumin avulla olisi vienyt uskottavuuden myös hänen loppuarvioltaan.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle
Nootit:

1. Samuele Bacchiocchi, Katolilaiset ja protestantit siltaa rakentamassa. - Adventtiairut 50/1988. s. 1-3.

2. Katolisen kirkon suhde muihin kirkkoihin ja uskontoihin oli myös esillä Vatikaanin II konsiilissa.
"Tämän yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon jäsenyyteen on kutsuttu kaikki ihmiset. "Kirkon yhteisöön jäsentyvät (inkorporoituvat) täydellisesti ne, jotka Kristuksen Hengen omaten hyväksyvät sen koko järjestyksen ja kaikki siihen asetetut armovälineet sekä liittyvät sen näkyvässä yhteisössä uskon tunnustamisen, sakramenttien ja kirkollisen johdon sekä keskinäisen yhteyden sitein Kristukseen, joka johtaa kirkkoa paavin ja piispojen välityksellä" (Lumen gentium). "Sellainen henkilö ei kuitenkaan kirkon jäsenenäkään pelastu, joka ei pysy rakkaudessa vaan jää kirkon helmaan tosin 'ruumiillisesti' mutta ei 'sydämeltään'" (Lumen gentium). Tietyllä tavalla ovat yhteydessä - joskaan eivät täydellisessä - Katoliseen kirkkoon myös ne kristityt, jotka uskovat Kristukseen ja ovat saaneet pätevän kasteen, missä he "inkorporoituvat Kristukseen" (Unitatis redintegratio). Nämä 'erossa olevat veljet' ja heidän 'kirkkonsa tai kirkolliset yhteisönsä' ovat osoituksia siitä, että kirkollista todellisuutta on Katolisen kirkon ulkopuolellakin, mutta vain "Kristuksen Katolisen kirkon kautta, joka on pelastuksen yleinen apuneuvo, voidaan saavuttaa pelastusvälineiden koko täyteys" (Unitatis redintegratio) . Lisäksi Katoliseen kirkkoon 'ordinoituvat' (järjestyvät) eri tavoin kaikki autuuteen kutsutut ihmiset: juutalaiset, muut monoteistit, toisten uskontojen seuraajat ja nekin, jotka eivät ole voineet kuulla Kristuksen evankeliumia mutta pyrkivät oikeaan elämään. Koska kirkko on "universaalinen pelastuksen sakramentti" (Ad Gentes), se tekee ei- kristittyjen keskuudessa lähetystyötä." -- Seppo A. Teinonen, Symboliikan peruskurssi. 2 korj. painos. Helsinki: Gaudeamus. 1973. s. 75.

3. Että näin todella on, ilmenee mm. seuraavasta pääkirjoituksen otteesta:
"Vaikka roomalaiskatoliset ovat lähimmäisiämme, joita meidän tulee rakastaa, näemme Rooman kirkon antikristillisenä. Näin siitä huolimatta, vaikka se opettaa myös totuutta outojen oppien ja käytäntöjen lisäksi ja vaikka sen keskuudessa on monia jaloja persoonallisuuksia." - Sulo Halminen, Antikristus herättää. (Adventtiairut 50/1988. s. 2. Pääkirjoitus). Pääkirjoituksen pyrkimys nimenomaan oli selventää adventtikirkon yleisnäkemystä paavista ja roomalaiskatolisesta kirkosta.

4. Ellen G. White, Suuri taistelu. Tampere: Kirjatoimi. 1973. s.575. Alkuteos vuodelta 1888.

5. Bacchiocchi kirjoittaa: "Katolisethan ovat historian kuluessa vedonneet kahteen vallan lähteeseen, Raamattuun ja Rooman kirkon perinteelliseen opetukseen.-- Raamattu on edelleen katoliselle kirkolle sen historiallisiin opetuksiin alistettu Raamattu pikemmin kuin Raamattu, jonka mukaan kirkon historialliset opetukset koetellaan." - Bacchiocchi, Op. cit., s. 3. (Lihavointi K. P:n). Lihavoidussa kohdassa lienee tapahtunut jonkinlainen väärinkäsitys: kysymys ei voine olla vallan lähteistä vaan ilmoituksen lähteistä.

6. Seppo A. Teinonen, Uskonnot nykyhetken maailmassa. Porvoo: WSOY. 1971. s. 160.

7. Seppo A. Teinonen, Symboliikan peruskurssi. 2. korj. painos. Helsinki: Gaudeamus. 1973. s. 58.

8. Huomattakoon, että Vatikaanin II konsiilia varten valmistettiin alunperin vastauskonpuhdistuksen hengessä teksti Ilmoituksen kaksi lähdettä. Tämä tarkastelutapa kohtasi kuitenkin konsiilissa vastustusta eikä sitä hyväksytty keskustelun pohjaksi. Niinpä valmistettiin täysin uusi teksti, jossa yhteistyö ei-katolisten tarkkailijoiden kanssa muodostui hedelmälliseksi. - Catharina B. Broomé, Catholicismen: Kyrkan, läran, missionen. Stockholm: AWE/GEBERS. 1975. s. 264.

9. Teinonen, Symb. s. 59, 60.

10. Teinonen, Symb. s. 57.

11. Tätä ongelmaa on pohdiskeltu seurakuntalehden palstoilla aikaisemmin, esim. * D.E.Mansell, Mitä olemme opettaneet Harmagedonista ja Pohjan kuninkaasta. - Adventtiairut 37/1969; * Olavi Rouhe, Onko meillä profeetallisen tulkinnan kriisi? Lyhennelmä kenttätyöntekijöiden leirillä 1971 pidetystä alustuksesta. - Adventtiairut 32 ja 33/1971. * Don F. Neufeld, Paavinvalta, Turkki vai paholainen? - Adventtiairut 36/1976. * Olavi Rouhe, Harmagedon.- Adventtiairut 23/1979. Pääkirjoitus.