"Uutta viiniä vanhoihin leileihin"

Erään teologisen kriisin taustoja
Kauko Puottula
1993

Takaisin aloitussivulle

Russell R. Standish & Colin D. Standish, Adventism Vindicated. Paradise, California: Historic Truth Publications, Inc. (P.O.Box 1684, Paradise, California 95969). 1980. 131p.

Esiteltävä teos on julkaistu ensimmäisen kerran 1980 ns. Fordin kriisin ollessa kiihkeimmillään. Sivuviittaukset kohdistuvat teoksen ensimmäiseen painokseen. Teoksesta on otettu uusintapainoksia aivan viime vuosiin asti. Keskeinen kysymys Fordin kriisissä oli löytyykö adventistiselle opetukselle taivaallisesta pyhäköstä riittäviä raamatullisia perusteita. Standish-veljekset eivät tässä teoksessa käsittele silloisen kriisin pääteemaa, siis pyhäkköoppia, vaan keskittyvät eräisiin sitä edeltäviin sivujuonteisiin, (kuten Kristuksen inhimilliseen luontoon, ihmisen luontoon, hänen mahdollisuuteensa päästä synnittömään tilaan), jotka ovat olleet kiistakysymyksiä adventismin piirissä jo 1950-luvun lopulta lähtien.

Adventistinen teologia on perinteisesti poikennut useissa em. kysymyksissä melkoisesti vanhojen kirkkojen opetuksista. Vanhojen kirkkojen on sen vuoksi ollut ajoittain vaikea hyväksyä adventismia edes lähtökohdiltaan kristilliseksi. Standishien taistelukirjasen erityiseksi ansioksi voi lukea sen, että ns. vanhakantainen (tai äärioikeistolainen) adventismi saa siinä selvän hahmonsa. Keskustelun pohjaksi yksipuolisuutensa vuoksi siitä ei kuitenkaan ole. Eräänä oppi-isänä Standish-veljeksillä on ollut M.L.Andreasen.

Kirjassa asetetaan uusi adventismi (lyh. UA) ja vanha adventismi (lyh. VA) vastakkain ja asetutaan vanhan puolelle uutta vastaan. VA:lla tarkoitetaan perinteistä adventismia, joka korostaa mm. Ellen G. Whiten merkitystä, proof text -metodia (todistejaemenetelmää) raamatuntulkinnassa. Sen piiriin lukeutuvista erityisesti Herbert Douglassia ylistetään. UA:lla tarkoitetaan suuntausta, joka pyrkii lähentämään adventismia uskonpuhdistukseen ja Augustinukseen. Sen edustajia ei suoralta kädeltä listata, mutta lähdeviitteistä voidaan löytää mm. Desmond Ford, Robert Brinsmead, Reo M. Christenson sekä Gillian Ford. Froomia ja Heppenstallia ei mainita.

Kirja on helppolukuinen ja sisältää runsaasti lainauksia Raamatusta ja Ellen Whitelta. Lainaukset UA:n edustajilta ovat varsin lyhyitä, ne on poimittu pääasiassa lehtiartikkeleista, puheista, kysymys- ja vastauskokouksista jne. Fordin pääteoksista ei ole yhtään lainausta, eikä minkäänlaista kokonaiskuvaa hänen (tai muidenkaan) teologiasta ole yritettykään tehdä. Perustellusti voidaan kysyä tekeekö näin muodostettu kuva oikeutta Fordille ja UA:lle. Vakavista puutteistaan huolimatta teos kieltämättä sisältää mielenkiintoisia kannanottoja ja näkökohtia, joita ei ehkä tule ajatelleeksi, jos tuntee vain UA:n tuotantoa. Eräänä tällaisena esimerkkinä voisi mainita huomion kiinnittämisen semanttisiin seikkoihin käsitteiden määrittelyssä.

Yllättäviltä ja hämmentäviltä tuntuvat mm. seuraavat toteamukset: Uskon kuuliaisuus ja synnittömyys tässä elämässä ovat mahdollisia ja välttämättömiä pelastuksen saavuttamiseksi (s. 42). Kuuliaisuus laille ja rakkaus Jeesukseen ovat synonyymejä (s. 42). Anteeksianto ja justifikaatio ovat synonyymeja. (s. 77)

VA:n mukaan Room. 7:s luku kertoo ihmisestä, joka ei ole vielä kääntynyt, mutta vakavasti haluaa että pelastuisi. Manikealaisuus, jonka vaikutuksesta Augustinus tulkitsi väärin tämän luvun, opetti kosmisten vastakohtien tasapainottamista maailmankaikkeudessa. Augustinus korostaa sekä-että - tilannetta, lihallisen ja hengellisen mielen rinnakkaiseloa, kuten myös UA, vaikka Paavali selvästi - Standishien mukaan - korostaa joko-tai -tilannetta. (s. 21-23)

Ihmisen luonto

Synti määritellään VA:n ja UA:n piirissä eri tavoin. VA edustaa synnin matalaa määritelmää, jonka mukaan synti on vihollisuutta Jumalan tunnettua tahtoa kohtaan ja täydellisyys kuuliaisuutta hänen tahdolleen. täydellisyys ja kuuliaisuus ovat saavutettavissa. UA edustaa synnin korkeaa määritelmää, jonka mukaan synti on mikä tahansa poikkeama Jumalan äärettömästä tahdosta, josta seuraa että synnistä ei voida saavuttaa voittoa ennen kirkastumista. Tämä olisi pessimismiä. Korkea määritelmä Standishien mukaan alentaa Jumalan edellyttämää kuuliaisuuden standardia, koska se ei riittävästi anna arvoa Jumalan uudistavalle voimalle. Matala määritelmä vastaavasti kohottaa Jumalan vaatimaa kuuliaisuuden standardia.(s. 25-27)

Vastauksena kysymykseen - Onko ihmisellä synnillinen luonto vielä kääntymisen jälkeen - UA tarjoaa Standishien mukaan kolmea erehdystä, jotka ilmenevät mm. seuraavasta Desmond Fordin lausunnosta: "Kääntymys ei ole kirkastuminen. Kääntyminen tuo ihmiselle Pyhän Hengen ja uuden luonnon hengellisen siemenen. Mutta vanha luonto jää jäljelle." Tässä esiintyvät "erehdykset" Standishien mukaan ovat:

  1. Objektivistit näkevät kääntymisen Jumalan oikeudellisena toimena, vaikka todellisuudessa Pyhä Henki johtaa ihmisen kääntymiseen.
  2. UA heijastelee uskonpuhdistajien näkemystä, jonka mukaan kääntymys ei ole uudestisyntyminen, vaan totuuden "keinosiemennys"; tällöin uudestisyntyminen ei tapahdu kääntymyksen hetkellä, vaan sen jälkeen. VA:n mielestä uudestisyntyminen on edellytys vanhurskauttamiselle, eli sydämen muutokselle ja syntien anteeksiannolle.
  3. UA:n mukaan vanha luonto jää jäljelle kääntymisen jälkeen, mistä seuraa, ettei kuuliaisuus Jumalalle ole mahdollista; VA:n mukaan todellinen kääntymys johtaa luonnon vaihtumiseen Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Standishit erottavat toisistaan langenneen luonnon ja lihallisen mielen. Kristuksella oli langennut luonto, mutta ei lihallista mieltä. Langennut luonto jää jäljelle kirkastumiseen asti, mutta lihallinen mieli on korvattava hengellisellä mielellä tässä elämässä, jolloin tapahtuu muutos ihmisen moraalisessa luonnossa. Langenneelle luonnolle on ominaista fyysisten, mentaalisten ja moraalisten voimien heikentyminen synnin seurauksena.

Tämän vuoksi Standishit erottavat toisistaan:

  1. rappeutuneen luonnon, joka on meillä kirkastumiseen asti,
  2. uudistumattoman luonnon ja
  3. uudistuneen luonnon.

Toisen ja kolmannen välinen ero on ihmisen mielessä ja tahdossa. Näin ollen ne, jotka opettavat, että kuuliaisuus Jumalan tahdolle ei ole mahdollista, pitävät välttämättömänä lihallisen ja hengellisen mielen rinnakkaiseloa, mikä taas estää täydellisen kuuliaisuuden. (s. 49-56)

Kristuksen luonto

Kristuksella oli sekä jumalallinen että inhimillinen luonto. Hänen inhimillisestä luonnostaan on oltu erimielisiä. Augustinuksen mukaan Kristuksen inhimillinen luonto oli lankeamaton. Ihmisellä on perisynti, jota Kristuksella ei voinut olla. Adventismin piirissä Standishien mukaan ensimmäisenä Kristuksen lankeamatonta luontoa opetti 1900-luvun vaihteessa "Pyhä liha"-liike Indianassa. VA:n mukaan Kristus syntyessään sai langenneen luonnon, mutta synnittömän elämänsä vuoksi, hänen ei tarvinnut uudestisyntyä. (s. 61, 62)

Tämä herättää teoksessa pari kysymystä. Ensiksi, jos Kristuksella oli erilainen luonto kuin meillä, olisiko hän siinä tapauksessa kyennyt osoittamaan, että langennut ihminen kykenee pitämään Jumalan lain? Toiseksi, saatana on väittänyt, että kuuliaisuus ei ole enää mahdollista Aadamin lankeemuksen jälkeen. Olisiko Kristus voinut torjua tämän valheen, jos hän olisi pukeutunut luontoon, joka ihmisellä oli ennen Aadamin lankeemusta? (s.66). Kristuksen inhimillinen luonto ei eroa meidän uudistuneesta luonnostamme (s. 69).

Kirjan mukaan UA ei laiminlyö pyhitystä, vaan vääristää sen. Tekijät tähdentävät sitä, että UA:n mukaan pyhitys ei tule yksin uskosta, vaan osittain uskosta ja osittain omista ponnistuksista (mikä johdonmukaisesti seuraa siitä käsityksestä, että täydellinen kuuliaisuus on mahdoton), mistä syystä UA:ta on pidettävä legalistisena, vaikka UA syyttä muita legalismista. (s. 80, 86, 87, 96). Tuo väite perusteluineen on hyvin mielenkiintoinen!

Jos synnittömyys tässä elämässä on hourekuva, kuten synnin korkeaa määritelmää edustava Ford väittää, niin pyhitys on myytti ja Kristuksen kuolema pyhityksemme hyväksi hyödytön ja tehoton (s. 82). Täydellisyys on kuuliaisuutta Jumalan ilmoitetulle tahdolle (s. 84).

Ellen White

UA:n ei katsota riittävästi arvostavan Ellen Whiten kirjoituksia, minkä vuoksi usko niihin kaiken aikaa vähenee. Ellen Whiteen liittyvät erehdykset nähdään luonteeltaan kasautuvina ja ne etenevät seuraavassa järjestyksessä:

  1. Ellen Whitea pidetään vähäisempänä valona.
  2. Ellen Whiten kirjoituksia ei pidä tarkastella opillisesti.
  3. Ellen Whiten kirjoitukset ovat eriarvoisia: toiset ovat nuorempia, toiset vanhempia, osa on kirjoitettu eksegeettisesti, osa homileettisesti.
  4. Ellen Whiten kirjoitukset eivät ole inspiroituja, koska ne on varastettu muilta ja näin aikaisemmat virheet kertautuvat Ellen Whitella.
  5. Ellen Whiten kirjoitukset hylätään täysin. (s.84,85).

Fordin mukaan Ellen White käytti käsitteitä luettu (imputed) ja vuodatettu (imparted) vanhurskaus vaihdollisina. Fordin mukaan teos Kristuksen vertaukset (Christ Object Lessons) olisi kirjoitettu lukijoille, jotka eivät olisi ymmärtäneet luettua vanhurskautta, mistä syystä tässä kirjassa luettu vanhurskaus on korvattu vuodatetulla vanhurskaudella, ei merkityksessä vuodattaa (infuse), vaan antaa (give), niin että sillä on sama merkitys kuin luetulla (imputed)(s. 90, 91). Näin siis Ford v. 1977.

Tuota väitettä on vaikea uskoa. On kyllä totta, että Ellen White käyttää käsitettä luettu (imputed) vanhurskaus vaihdollisena uskonvanhurskauden täyden merkityksen kanssa, ts. se kattaisi uskonvanhurskauden molemmat aspektit. Lausunnossaan vuodelta 1895 Ellen White selvästi erottaa luetun ja vuodatetun vanhurskauden. Tuliko Ellen White vuosien 1895-1900 välillä kasuaaliseksi vanhurskauttamisasiassa, kuten Fordin lausunto edellyttäisi? Sisältääkö Kristuksen vanhurskauden vaippa vertauksessa kuninkaan pojan häistä luetun ja vuodatetun vanhurskauden (s. 91-94)?

Nykyään ei osata erottaa toisistaan mielen syntiä ja kiusausta, ilmeisesti UA:n opetuksista johtuen. Kiusaus ei ole syntiä, eikä viittaa lihallisen mielen olemassaoloon (s. 105, 106, 109) UA:n mukaan Jumalan kansa jatkaa synnin tekemistään vielä armonajan päättymisen jälkeenkin (s. 110).

Lopuksi kirjassa todetaan, että vielä ei ole riittävää näyttöä siitä, että UA edustaa Ellen Whiten ennustamaa Omega-luopumusta (Selected Messages, vol 1. p. 193-208). Joka tapauksessa UA edustaa suurinta haastetta adventismille sitten Kelloggin panteismin:

  1. Luottamus kirkon johtoon asetetaan kyseenalaiseksi.
  2. Luottamus Ellen Whiteen asetetaan kyseenalaiseksi.
  3. Raamatun ilmoitus asetetaan kyseenalaiseksi.

Standishien mukaan kohdista 1 ja 2 on jo näyttöä, kolmannesta ei vielä ainakaan 1980.

Ellen White kirjoittaa:

"Hän [saatana] vaikuttaa mieliin herättäen kateutta ja tyytymättömyyttä niitä kohtaan, jotka johtavat työtä. Ensin lahjoja epäillään, sitten niillä tietysti on vain vähän arvoa, eikä näkyjen välityksellä annetuista opetuksista välitetä. Senjälkeen epäillään totuuden pääkohtia, asemamme pylväitä, sitten epäillään Pyhää Raamattua, ja niin mennään alaspäin kadotusta kohden." (Todistuksia seurakunnalle 1. s. 47).

Teos Adventism Vindicated on siis pamfletti, taistelukirjanen, joka selvittää kyllä sen mitä äärioikeiston piirissä ajatellaan, mutta antaa vastapuolesta vääristellyn kuvan ja sitä kautta ehkä myös itsestään. Edellytykset dialogin syntymiselle tuskin paranevat tämän teoksen turvin.


Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle