Adventismin etenemisen esteitä

Alustus Betel-kirkossa, Turussa 4.2.1995
Kauko Puottula

Takaisin aloitussivulle

On aikoja, paikkoja ja olosuhteita, joissa adventismi on edennyt menestyksellisesti. Euroopassa on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa jäsenmäärä ei enää kasva, pikemminkin vähenee ja jäsenistö ikääntyy. Syitä etsittäessä saatetaan viitata pahaan aikaan, paholaisen juoniin, seulontaan ym. Mutta löytyykö mahdollisesti itse sanomasta, organisaatiosta tai toimintaympäristöstä sille etenemisen esteitä? Tarkoitukseni ei ole pohdiskella sitä miten laiskoja jäsenet ovat, miten huonoja johtajat ovat tai mikä merkitys on rukouksella, Pyhän Hengen kasteella ja kokosydämisellä antautumisella. Niidenkin käsitteleminen on toki tärkeää, mutta yksinomaan niistä puhumalla voidaan myös peittää todellisia ongelmia.

Sotamies Masi tarjoaa oivan esimerkin ongelmien peittämisestä. Monet varmaan tuntevat sarjakuvan sotamies Masista, joka kuvataan velttona ja patalaiskana. Erään kerran Masi tulee sotilaspastorin luo valittamaan kersantti Ärjylästä. Masi kertoo, kuinka kessu huutaa, lyö, raivoaa, on täysin mahdoton. Hänen hermonsa eivät enää kestä tällaista höykytystä ja simputusta. "Masi, sinun on opittava anteeksiantamusta", vastaa sotilaspastori ja jatkaa, "jospa rukoilisimme hänen puolestaan." (Masi ei nähtävästi tiennyt, ettei korppi noki toisen korpin silmiä). Niinpä Masi ja sotilaspastori polvistuvat rukoukseen. Sotilaspastori sitten päättää rukouksensa sanoihin: "... ja löytäköön kersantti Ärjyläkin tiensä taivaaseen", johon Masi sitten vastaa: "Ja pian."

Pyrin tarkastelemaan ongelmaa eurooppalaiselta ja skandinaaviselta kannalta ja siten miltä tilanne saattaa näkyä ulkopuolelta nähtynä. Ulkoa tuleva ehkä paremmin aistii sisäilman laadun ja tuuletuksen tarpeen.

Reino Jaatinen, joka syntyi 6 kuukautta ennen Urho Kekkosta ja kuoli noin 6 vuotta hänen jälkeensä (siis 1900-1992), arvioi adventismin leviämisen mahdollisuuksia jo 1920-luvulla omassa opinnäytetyössään. Elämäntyönsä hän teki kirkkoherrana. Jotta saisin alustukseen myös historiallista syvyyttä, viittaan muutamiin hänen lausuntoihinsa. Ne osoittavat hänellä olleen tarkat silmät.

"S.p.adventismi ei ole mikään joukkoliike. Suurista ulkonaisista saavutuksistaan huolimatta on sen varsinainen kannattajajoukko sangen pieni. Se on käsityksissään ja tavoissaan asettanut itse itselleen ne rajat, jotka estävät liikkeen laajemman leviämisen. Tämä lieneekin sille onneksi, sillä pienessä joukossa on aina helpompi toteuttaa kristillisen seurakunnan ihannetta."

Sisääntulokynnys onkin adventismissa aina ollut varsin korkealla. On sapattia, jalkainpesua, kymmenyksiä, terveysperiaatteita, petoja jne.

Hallintomalli

Jaatinen totesi siitä:

"Sisäiselle järjestykselle pannaan suurta painoa --. Niinpä onkin saatu aikaan erinomainen koneisto, jonka avulla tämä maailman laajuinen liike toimii kaikkialla samalla tavalla yhteisen johdon alla. -- Kun kaikkialla sapattikouluissa selitetään Raamattua samalla tavalla pysyy lahkon uskonnollinen suunta yhtenäisenä. Niinpä ei s.p. adventismi ole meidän maassammekaan sanottavasti kansallistunut, päinvastoin kuin monet muut liikkeet."

Jaatinen pitää tehokasta yhtenäistä johtamisjärjestelmää positiivisena asiana. Nykyään asiaa voisi tarkastella myös toisin päin. Tuolloin ei vielä tunnettu toisen tai kolmannen polven ongelmaa eikä läheisistä sukulaisuussuhteista johtuvaa ongelmaa. Herätysliike ei vielä ollut kehittynyt perinneliikkeeksi.

Omaksuttu tiukka ja keskitetty hallintomalli ei ehkä enää ole pohjoismaissa paras mahdollinen. Ehkä helluntailaisten näihin vuosiin asti käyttämä kongregationalistinen malli, jossa paikallisseurakuntien määräysvalta korostuu, sopisi paremmin. Ongelmaton ei sekään liene. Lähetystyössä nuoret kirkot itsenäistyvät vähitellen. Se on elämän laki. Ylikansallinen kirkko ei anna siihen riittävää mahdollisuutta. Nykyisessä mallissa uudistusten tekeminen on erinomaisen vaikeaa ja takkuista. Naispappeuttakaan - erään esimerkin mainitakseni - ei voitane toteuttaa ennen kuin kaikkein vanhoillisimmat unionit ja osastot sen hyväksyvät. Toisaalta, kun jotain uutta asiaa ajetaan sisälle, Amerikasta tulee joku käännyttämään ja ylipuhumaan.

Dualistinen maailmankatsomus

Henkimaailmassa ovat vastakkain Jumala ja paholainen, hyvä ja paha, valo ja pimeys, totuus ja vääryys. Kun pahalle, pimeydelle, vääryydelle haetaan ruumiillistumia tästä maailmasta, niin päädytään lähes aina paaveihin ja roomalaiskatoliseen kirkkoon. Sinne lähes kaiken tässä maailmassa ilmenevästä pahasta katsotaan pesiytyneen. Huomattavasti vähäisempiä pahuuden tyyssijoja ovat olleet valtiokirkot. Useimmiten on unohdettu - ja varsin kohtalokkain seurauksin, että muitakin pahuuden ruumiillistumia on maailmantapahtumien virrasta etsittävä. (Niinpä sosiaalieettinen näkökulma on adventismin piirissä jäänyt taka-alalle).

Viittaan muutamaan esimerkkiin. Hitler ja natsismi pääsivät pahasti yllättämään adventistit Saksassa 1930-luvulla eikä vielä toisen maailmansodan alkaminenkaan avannut kunnolla silmiä. Myöskään sosialismia ja kommunismia adventismi ei ole kyennyt sijoittamaan petojen galleriaan. (Price yritti tulkita profetioita oikeistolaisesti kuten Leo Meller meillä). Miten mahtaa käydä adventismin suhtautumisessa Euroopan Unioniin? Miten nopeasti adventismi kykenee muodostamaan siitä käsityksen eurooppalaiselta näkökulmalta ja arvioimaan sitä ilman katolisuuden mörköä? Niinpä Nykyajan pääkirjoitukset tulevat olemaan tässä suhteessa mielenkiintoisia.

Kun tarkastelee adventismin ja eräiden muiden liikkeiden etenemistä maailmanlaajuisesti, voi todeta, että adventismi leviää erityisesti siellä missä esiintyy voimakasta uskonnollista vastakohtaisuutta. Suurta taistelua selatessa on helppo aistia se väkevä vastakohtaisuus, joka on Jumalan ja paholaisen sekä adventismin ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Roomalaiskatolisuuden uhka oli ilmeinen Vatikaanin I konsiilin jälkeen 1870- ja 1880-luvulla myös Yhdysvalloissa, jolloin Suuri taistelu oli työn alla. Espanjasta tulleet siirtolaiset kasvattivat erityisesti roomalaiskatolisten määrää Yhdysvalloissa ja lisäsivät muukalaisvihaa.

Suomessa tällaista roomalaiskatolisten uhkaa ei tunneta eikä katolisuuden mörkö toimi täällä riittävänä pelotteena. Onhan adventistejakin ollut täällä enemmän kuin roomalaiskatolisia aivan viime vuosiin asti. (1.1.1994 Suomen katolisissa seurakunnissa on ollut kaikkiaan 5838 jäsentä; Näistä kuitenkin 37,6% on ulkomaalaisia).

Siellä missä vallitsee konsensus ja yhteiskuntarauha, adventismilla on vähemmän elintilaa. Adventismi tarvitsee välttämättä viholliskuvia, valitettavasti viholliset vaihtuvat tapahtumien virrassa eikä vanhentuneista viholliskuvista tahdo olla enää mihinkään.

Dualistinen malli näkyy myös suhtautumisessa paranormaaleihin ilmiöihin. Jaatinen viittaa myös dualistiseen maailmankuvaan ja liikkeen eristyneeseen asemaan.

-- adventistien orjallinen käsitys [sapatista] ja sunnuntain viettäjien pedon merkillä leimaaminen on omiaan, ja syystä kylläkin, vieroittamaan monia liittymästä heihin.

Adventismi on luonteeltaan ollut eristäytyvää. Muiden kirkkokuntien kanssa ei ole perinteisesti ollut paljoakaan vuoropuhelua tai yhteistoimintaa.

Toimintaympäristö

Jeesuksen vertaus kylväjästä osoitti mm. että maaperää on monenlaista niin kuin kylväjiäkin. Toiminta luterilaisessa kulttuuriympäristössä, kuten pohjoismaissa ja Saksassa, on erilaista, paikoin vaikeampaa. Luterilainen uskonkäsitys ei tarjoa niin paljoa kiinnekohtia tai kosketuspintaa adventismille, kuin uskonpuhdistuksen vasenta laitaa edustava kalvinismi. Luterilaisuus on vahvasti ollut sidoksissa valtioon. Sen perusteella on aikaisemmin puhuttu luterilaisesta yhtenäiskulttuurista. Se ei suosi yhden asian liikkeitä.

Suomessa 1700- ja 1800-luvulla syntyneet herätysliikkeet jäivät kirkon yhteyteen. Sensijaan Yhdysvalloissa ja osin Euroopassakin virta vei ne vallitsevan kirkon ulkopuolelle. (Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa on aikaisemmin esiintynyt suuntaus, joka odotti Kristuksen paluuta ja maailmanloppua 1836. Tässä suuntauksessa esiintyi muitakin adventismille ominaisia korostuksia.)

Vaikka aikain merkkejä on innokkaasti seurattu toista sataa vuotta, aika on päässyt pahasti ajamaan ohi. Liike syntyi varsin toisenlaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin missä me nyt elämme. Tuolloin myös Raamattua tutkittiin toisella tavalla (ns. proof text-metodia käyttäen) kuin nykyään. Liikkeen teologit eivät ole olleet ajan tasalla tai heidät on vaiennettu. Niinpä uskon kynnys on noussut tavattoman korkeaksi ulkopuolisille.

Miksi esim. jehovantodistajat menestyvät, mutta adventistit eivät, vaikka oppirakennelmissa on huomattavia yhtäläisyyksiä. Kumpaakin yhdistää mm. vahva organisaatio. Adventismin keskeiset, perustavaa laatua olevat vuosiluvut ovat kaukana menneisyydessä, kuten 1844. Jehovantodistajien keskeiset vuosiluvut - ottamatta nyt kantaa niiden sisältöön - ovat huomattavasti lähempänä 1874, 1878, 1914, 1918, 1925, 1975. Maailmanlopun laskelmissa toimitaan yleensä muutaman vuoden tähtäimellä, korkeintaan 10, 20 vuoden.

Se, että adventistinen julistus etenee hyvin Suomen rajojen itä- ja eteläpuolella, siis entisissä kommunistimaissa, mutta ei Suomen rajojen sisällä eikä länsipuolella, herättää monenlaisia kysymyksiä. Onko adventismi todella tarkoitettu toisenlaista yhteiskuntaa ja maailmaa varten? Vai laahaako tuotekehittely kymmeniä vuosia ajastaan jäljessä? Viimeaikaisten evankelioimiskampanjojen tulokset maassamme ovat ainakin olleet varsin laihoja.

Vaikutus

Jaatinen totesi:

Adventistien lukumäärä oli v:n 1925 lopussa n. 1300 henkeä, jaettuna 25 seurakuntaan. Yli 33 vuotta kestäneen työn [1892+33=1925] tulokset ovat siis -- jäsenten lukumäärään nähden varsin pienet, mutta monessa suhteessa ne sensijaan ovat sangen huomattavat. Adventistista kirjallisuutta esim. myytiin maassamme v. 1923 yli miljoonan markan arvosta. [Lisäksi huomattavia kiinteistöjä]

Vaikutus ei siis ole sidoksissa jäsenmäärään. Nykyrahassa noin 1,5 mmk. Vaikutuksesta puhuttaessa ei voida sivuuttaa terveellisten elämäntapojen merkityksen korostamista.

Ihmisten tarpeet

Usein kysytään, miten saada uusia jäseniä. Tärkeää olisi myös kysyä mitä heille voidaan heille antaa. Näyttää kuitenkin siltä, että seurakunta ensisijaisesti huolehtii omista tarpeistaan ja vasta toissijaisesti jäsentensä tarpeista. Ihmisten elämänkysymykset ovat nykyään toisenlaisia kuin joskus toista sataa vuotta sitten.

Nykyihminen ei mielellään sitoudu. Ehkä häntä on vedetty jo niin monta kertaa nenästä. Ehkä hän osaa myös aikaisempaa paremmin laskea sitoutumisesta saatavat edut ja haitat. Valintamahdollisuuksiakin on enemmän. Nykyihminen on enemmän sisältäohjautuva, ulkoaohjautuvuus vähentymässä. Toisenlaisiakin esimerkkejä luonnollisesti on löydettävissä, kuten David Koreshin lahko, joka vuonna 1993 tuli surullisen kuuluisaksi. Tällaiset tapaukset ylittävät helposti uutiskynnyksen ja palauttavat mieleen poltetun maan taktiikan.

Nykyihminen jonkin verran vierastaa sellaista jumalakäsitystä, jonka varaan useiden vähemmistökirkkojen toiminta perustuu. Koulutus ja sen arvostaminen on tässä suhteessa kaksiteräinen miekka. Aikuisille saatetaan tarjota sellaista kuvaa Jumalasta, joka kuulijoilla on lapsuudessa ollut, mutta jonka he ovat jo hylänneet tai pitäisi hylätä. Julistuksessa kyllä muistetaan Jeesuksen sanat: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt 18:11), mutta tuskin muistetaan Paavalin sanoja: "Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on" (1 Kor 13:11). (Tunne-elämän kypsymättömyys).

Ihmisen tarpeet, nimenomaan henkiset tarpeet, ovat nykyään erilaisia kuin aikaisemmin. Julistus ei välttämättä vastaa niihin. Harvoin ihmisten tarpeita ja odotuksia tiedustellaan, eivätkä ihmiset aina osaa niihin vastatakaan. (Vrt. Maslowin tarvehierarkia). Hankalia kysymyksiä ja opinkohtia ei uskalleta käsitellä, koska vähimmän vastuksen lain mukaan niistä on helpompaa vaieta.

Tilanne lienee samantapainen myös puoluekentässä. Puoluetuki on vieraannuttanut puolueet kansasta. Puolueet tulevat toimeen, vaikka niillä ei jäseniä olisikaan. Valtiohan ostaa niiltä tiettyjä palveluja.

Jaatinen pohti myös etenemisen esteitä.

Tuntuu siltä kuin laaja eskatologia ja profeetallisten kirjojen selittäminen yhdessä sapattikäskyn ja muidenkin vanhatestamentillisten määräysten painostamisen kanssa tekisi adventistien julistuksen vähemmän Kristus-keskeiseksi. Opissa ei asian laita suinkaan ole niin, vaan terotetaan siinä Kristuksen sovintokuolemaa, mutta käytännössä näyttää kristinuskon keskeinen kysymys tulevan syrjäytetyksi vähemmän oleellisten ja ulkonaisten seikkojen tieltä.

Virallisen tunnustuksen ja omaksutun käytännön välillä saattaa olla ristiriitaa. Virallisen opetussuunnitelman ohella voi olla myös piilossa olevia opetussuunnitelmia.

Lopuksi

Kristinuskolla oli alkuaikoina suuri vaara jäädä /eristyä juutalaisuuden lahkoksi. Joukossa oli myös pitemmälle näkeviä, jotka lähtivät viemään sitä hellenistiseen maailmaan. Mutta tämä merkitsi dialogiin asettumista. Odotettavissa olevat voitot olivat suuria, mutta myös riskit. Oliko kristinusko ylipäätään puettavissa sellaiseen asuun, että se voisi herättää kiinnostusta myös kreikkalaisten ym. keskuudessa ja jopa omaksua sen. (En tarkoita tässä suhdetta valtioon). Alkukristityillä oli kuitenkin siksi vahva identiteetti, että petokin saatiin kesytettyä. Riittääkö adventistien identiteetti nykyisten petojen kesyttämiseen?

Jeesuksen vertaus kadonneesta lampaasta on yhä ajankohtainen. Kannattaako 99 jättää oman onnensa nojaan ja lähteä etsimään yhtä puuttuvaa? Voihan sillä aikaa hävitä laumasta enemmänkin. Jäsenmäärä tulee Euroopassa vähenemään ilman luopumistakin ikääntymisen ja luonnollisen poistuman myötä. Jospa ne 99 löytyvätkin Euroopasta (josta tulee rahoitusta) ja se 1 kehitysmaista. Myös vertaus kadonneesta rahasta on tässä yhteydessä ajankohtainen. Menevätkö ensin rahat ja sitten lampaat?

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle