Saarnastuoli

Kauko Puottula


Otsikot

Takaisin aloitussivulle

Ansaitsematon armo

Betel-kirkko 23.2.2013

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: 1. Kor. 9: 24-27.

* * *
"Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
"Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'
"Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." (Matt 20:1-16)

Tämä vertaus isännästä ja työmiehistä pakottaa meidät miettimään, millä tavalla ihmisiä palkitaan. Outoa tässä on se, että isäntä maksaa saman palkan kaikille, riippumatta siitä, kuinka paljon työtä he ovat tehneet. Koko päivän raataneelle maksetaan sopimuksen mukaan täysi päiväpalkka, mutta yllätys tulee siinä, että sama raha annetaan niillekin, jotka ovat tehneet vain yhden tunnin työtä.

Ei ole lainkaan ihme, että työntekijöiden kesken syntyy napinaa. "He nostivat metelin". Ei voi olla oikeudenmukaista, että ne, jotka olivat tulleet viime tingassa, saivat saman palkan kuin ne, jotka olivat "kantaneet päivän kuorman ja helteen".

Emmeköhän mekin sanoisi: epäoikeudenmukaista? Liittyisimme varmasti isäntää arvostelleiden joukkoon. Mitä siitä tulisi, jos soveltaisimme tuollaista palkkapolitiikkaa myös nykymaailmassa? Millainen meteli siitä mahtaisi syntyä, jos tuossa viereisessä Anttilassa tai Stockmannilla kaikki myyjät saisivat saman palkan, vaikka yhdet olisivat olleet töissä koko pitkän päivän ja toiset vain lyhyen hetken ruuhka-apulaisina? Palvelualojen ammattiliitto, PAM, puuttuisi asiaan välittömästi ja asiasta seuraisi aikamoinen arvostelu. Työnantaja joutuisi ankaran kritiikin kohteeksi.

Eikö ihmisten väliseen elämään kuuluu se, että palkka ja mitalit jaetaan tehdyn työn ja suoritusten mukaan? Vertauksen isännän tyylillä ei työyhteisöjä voida johtaa. Toki yhteiskunnan velvollisuus on pitää huolta kaikista jäsenistään. Haavoittuvintakaan ihmistä ei saa jättää hunningolle. Eikö palkka kuulu maksaa työajan ja työpanoksen mukaan? Vanhan viisauden mukaan: työmies on palkkansa ansainnut. Samasta työstä sama palkka.

* * *

No, jos on niin, että tämä vertaus ei kelpaa ohjenuoraksi työmarkkinoille, niin mitä Mestarimme sitten haluaa meille sanoa? Vaikka isäntä ei ole oikeudenmukainen, hänessä täytyy olla jotakin esimerkillistä, jonka vuoksi vertaus on kertomisen arvoinen.

Miten vertaus alkoi? "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään." Vertauksen isäntää ei ole tarkoitettu esikuvaksi maalliselle työnantajalle. Vertauksen isäntä on taivaan valtakunnan isäntä, siis Jumala, Taivaan Isä, sama Jumala, jota me rukoilemme Isä meidän -rukouksessa ja jolta me pyydämme: "Tulkoon sinun valtakuntasi."

Taivasten valtakunnassa vallitsevat erilaiset lait kuin maallisissa valtakunnissa. Maallisessa yhteiskunnassa pyritään seuraamaan oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta taivasten valtakuntaa Jumala hallitsee armolla.

Vertauksessa kohtaavat kaksi erilaista maailmaa. Yhtäällä on työntekijöiden oikeudenmukainen maailma, joka edellyttää, että enemmän ja pitempään työtä tehneet saavat ansaitsemansa palkan. Napisevat työntekijät olisivat oikeassa, jos vertauksessa olisi kysymys siitä, miten työt ihmisten kesken pitäisi järjestää.

Mutta vertauksessa onkin kysymys taivasten valtakunnasta, jossa jaetaan armoa ja hyvyyttä kaikille, täysin riippumatta siitä, millaisia heidän ansionsa ja saavutuksensa ovat.

Maallisen valtakunnan ja taivasten valtakunnan ero tulee selvästi esiin, kun Jeesus vertauksen lopussa sanoo: "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi." Tällainen järjestys ei toimisi ihmisten kesken. Me tiedämme hyvin, ettei jonossa saa kiilata eikä etuilla. Mitä siitä tulisi, jos lippuluukulla jonon ensimmäiset äkkiä siirrettäisiin joukon hännille? Kun menemme pankista nostamaan rahaa, otamme jonotuslipun. Kun menemme apteekkiin hakemaan troppeja, otamme jonotuslipun ja odotamme kiltisti vuoroamme.

Jumalan valtakunnassa inhimilliset arvojärjestykset menettävät merkityksensä. Ne, joita maan päällä vähiten arvostetaan, tulevat Jumalan silmissä ensimmäisiksi. Armon järjestys on toisenlainen kuin oikeudenmukaisuuden järjestys.

Tähän saumaan ehkä sopii kertoa pieni sattumus tai sutkaus vuosikymmenten takaa. Muutamilla tämän seurakunnan nuorilla oli ilmeisiä vaikeuksia opintojensa kanssa. Eräässä pöytäkeskustelussa Jarmo murjaisi pilke silmäkulmassa: "Tärkeää on kuitenkin muistaa se, että taivaassa ollaan kaikki tohtoreita!" Sitten Jarmo - kertoman mukaan - kääntyi erään kaverin puoleen, joka ehkä oli opinnoissaan päässyt vähän pidemmälle ja sanoi: "Mutta sinä olet ainoastaan lisensiaatti." Tässäkin oli piikki pumpulissa.

* * *

Jeesuksen vertauksen ydin tulee esiin siinä, kun isäntä sanoo, millainen hän mieleltään ja sydämeltään on. Kun häntä arvostellaan lepsuilusta ja tuhlailevasta palkanmaksusta, hän vastaa yksinkertaisesti ja lyhyesti: "Minä olen hyvä." Kun arvostelijat moittivat isännän epäoikeudenmukaista palkkapolitiikkaa, hän vastaa: "Kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?" (20:15) UTN kääntää mielenkiintoisesti: "Oletko kateellinen siitä, että olen avokätinen?"

Jumalan valtakunnan salaisuus ja ydin on siinä, että Jumala on hyvä, ylenpalttisen ja kohtuuttoman hyvä, jopa epäoikeudenmukaisella tavalla hyvä. Kun ihmisten valtakunnassa kysytään, mitä olet saanut aikaan, mitä olet tehnyt ja millaisia tuloksia on syntynyt, niin Jumalan valtakunnassa riittää, että olet mukana.

Tässä vertauksessa on pieni yksityiskohta, joka puhuttelevalla tavalla kertoo isännän eli Jumalan hyvyydestä. Ne työmiehet, joita päivän aikana houkuteltiin mukaan viinitarhaan, olivat "joutilaita" ja "toimettomia". Isäntä on siis ollut niin hyvä, että hän ei näytä katsovan edes sitä, ovatko miehet työkykyisiä ollenkaan. Kunhan he vain tulevat mukaan.

Jumalan valtakunnan peruspiirre ei ole se, että sinne kutsuttaisiin ensi sijassa ja vain niitä, jotka ovat pyhiä, kunnollisia, hurskaita, ansioituneita tai pitkään mukana olleita. Jumalan valtakunnan häkellyttävä piirre on siinä, että mukaan haetaan niitä, jotka ovat "joutilaita" ja "toimettomia", vähän osaavia ja osaamattomia, jumalattomia, sellaisia, joille tässä ihmisten maailmassa ei kuuluisi yhtään mitalia.

Näin Jumalan valtakunnassa tapahtuu vain sen vuoksi, että Jumala on hyvä.

* * *

Tämä vertaus muistuttaa kummasti tuhlaajapoikavertausta. Eivätkö ne olekin samankaltaisia? Siinähän vanhempi poika raataa isänsä työmaalla vuosikaudet, nuorempi taas rellästelee ja hukkaa kaiken omaisuutensa. Kun nuorempi palaa kotiin, Isä antaa hänelle kaiken sen saman, jonka vanhempikin veli on saanut.

Kummatkin vertaukset kertovat ensi sijassa siitä, millainen isäntä ja millainen Isä meidän Jumalamme on. "Minä olen hyvä." Jumalan hyvyys on sellaista hyvyyttä, jota ei voi järkisyillä perustella. Jumalan hyvyys on kohtuuttoman suurta hyvyyttä.

Voidaan ajatella, että Jeesus tarkoittaa isännällä myös itseään. Kristus, Jumalan Poika, tuli tänne ihmisten maailmaan, ollakseen hyvä koko maailmalle, kaikille ihmisille. Kristus ei lajittele ihmisiä inhimillisten mittapuiden mukaan. Yksi ainoa peruste riittää: Kristus on hyvä.

Jumalan armossa ja Kristuksen rakkaudessa on jotakin paljon enemmän kuin mitä ylevinkään oikeudenmukaisuuden vaatimus voi käsittää.

Ei pidä kuitenkaan ajatella, että oikeus ja kohtuus ihmisten kesken olisi Jumalalle vieras periaate. Omassa ihmisten maailmassa meidän on tehtävä kaikkemme, että ihmiset saisivat toimeentulonsa ja edellytykset hyvään elämään. Ihmisten kesken voidaan jakaa mitaleita, mutta ketään ei myöskään saa unohtaa.

Mutta Jumalan armo on enemmän ja toisenlainen kuin palkkalaskelma tai työsopimus. Armo tuhlaa, armo ei mittaa, armo ei vertaa. Armo antaa kaikille, jokaiselle. Panitte varmaan merkille, miten usein ja toistuvasti vertauksen isäntä lähtee liikkeelle hakemaan miehiä viinitarhaansa, viisi kertaa päivän kuluessa. Vertauksessa ei kertaakaan sanota, että isäntä olisi tarvinnut työmiehiä. Hän on kiinnostunut vain siitä, että mahdollisimman moni tulisi hänen viinitarhaansa.

* * *

Viinitarha on vanhastaan ollut kuva Jumalan kansasta ja kirkosta, ensin Vanhassa testamentissa valitusta kansasta ja sitten Uuden testamentin jälkeen kristillisestä kirkosta. Voisimme sanoa, että tämä Betel-kirkossakin kokoontuva seurakunta on Taivaan isännän viinitarha.

Seurakunta on perusolemukseltaan sellainen viinitarha, jossa armo kuuluu kaikille. Seurakunta ei voi, eikä saa olla keskinäisen vertailun, kateuden eikä kilpailun paikka. Useita vuosikymmeniä kirkonpenkkejä kuluttanut kirkossakävijä ei ole yhtään sen arvokkaampi kuin vasta pari kertaa kirkossa käynyt.

Seurakunta ja sen jumalanpalvelukset voivat tarjota sellaisen yhteisön, jossa Jumalan hyvyys hoitaa ja kannattelee heikkoja ja lankeavaisia ihmisiä uskon tiellä.

Rukoilemme: Taivaallinen Isämme, sinä yllätät meidät. Sinä valitset valtakuntasi työhön köyhiä ja arvottomia. Auta meitä, ettemme kadehtisi tai hyljeksisi lähimmäisiämme, jotka sinä olet armahtanut. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


Elämä on matkatekoa

Betel-kirkko 8.6.2013

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: Ps 121.

* * *
Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka [11,5 km]. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut...
He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: "Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan." Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille...Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: "Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?" (Luuk 24: 13-16, 28-32)

Ihmisen elämä on matkan tekoa. Me muistamme hyvin miten Abraham muinoin lähti Kaldean Urista kohden Palestiinaa. Me muistamme hyvin miten viisaat tietäjät lähtivät itäisiltä mailta kohden Palestiinaa etsimään vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta ja kumartamaan häntä. Lukemani teksti kutsuu myös meitä matkantekoon. Paikoilleen ei voi jäädä. Jos jää paikoilleen, voi jähmettyä suolapatsaaksi.

Ihmisen elämää voidaan verrata matkantekoon tai tiehen. Elämälle on ominaista jatkuva liike, muutos ja kasvu. Eikä vain ihmiselle, vaan myös sille yhteiskunnalle ja maailmalle, jossa me elämme. (Eikö Jeesus lausunutkin: "Minä olen tie, totuus ja elämä.")

* * *

Muinaiset keltit, jotka asuivat brittein saarilla, kääntyivät kristinuskoon ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Heillä oli tapana vaihtaa kortteeriaan - siis asuinsijaansa - säännöllisin väliajoin. Miksi? Siksi että muistaisivat paremmin, että elämä on matkantekoa. Paikalleen ei saanut jäädä, ei saa liiaksi kiintyä maailmaan ja maallisiin turvarakennelmiin. Aina pitäisi muistaa, että todellinen turva on Jumalassa ja oikea koti taivaassa.

Tällä elämänpituisella matkalla jokainen tarvitsee paikkoja, joissa Jumalan läheisyys on aistittavissa ja joissa pyhyys koskettaa. Tällaisia paikkoja kelttiläiset kristityt kutsuivat ohuiksi paikoiksi. Ohut paikka on ilmauksena hyvin kuvaava, yksinkertainen ja osuva. Ohuessa paikassa rajat ikään kuin ohenevat sekä tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen kohtaavat.

Asterix-sarjakuvista tiedämme, että gallialainen kyläpäällikkö Aladobix pelkäsi vain yhtä asiaa, taivaan putoamista niskaan. Tämä kyläpäällikkö pelkäsi siis "raskasta ja paksua paikkaa", joka on vastakohta ohuille paikoille. Ohuille paikoille on ominaista, ettei niitä voi maantieteellisesti osoittaa, vaan jokaisen on löydettävä ne itse. Niitä ei löydetä karttojen tai gps-paikannuslaitteiden avulla, vaan rukouksen avulla. Usein ohut paikka löytyykin sieltä, missä on vuosisatojen ajan rukoiltu paljon, kuten vanhoista kirkoista, pyhiinvaellusreiteiltä tai hautausmailta.

Ohut paikka voi yllättää myös keskellä arkea kaupungin ihmisvilinässä tai luonnon ikiaikaisessa maisemassa.

Raamattukin kertoo tapauksista, joissa ihminen on löytänyt tai kohdannut ohuen paikan tai päässyt sellaiseen. Raamatun alkulehdiltä muistamme miehen, joka omien petostensa ja vehkeilyjensä vuoksi ajautui elämässään umpikujaan ja joutui pakenemaan kotoaan. Eräänä yönä pakomatkansa aikana ohut paikka yllätti hänet. Luemme siitä:

"Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi.... Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä."Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti." Aamun valjettua Jaakob otti kiven, joka hänellä oli ollut päänalusenaan, pystytti sen patsaaksi ja vuodatti sen päälle öljyä. Hän antoi paikalle nimen Betel." (Gen 28:12-19)

Ohut paikka yllätti myös Mooseksen, joka oli paimentamassa appensa Jetron lampaita. Luemme:

"Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli tulenliekissä, joka nousi orjantappurapensaasta. Mooses huomasi, ettei tuli kuluttanut pensasta, vaikka se oli liekeissä. Silloin hän ajatteli: "Menenpä katsomaan tuota ihmettä. Minkä vuoksi pensas ei pala poroksi?" Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: "Mooses, Mooses!" Mooses vastasi: "Tässä olen." Herra sanoi: "Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä." (Ex 2:2-5)

Tässä Mooses kutsutaan. Monien vaiheitten jälkeen tämä johti kansan vapautumiseen Egyptin orjuudesta. Kolmannen esimerkin tarjoaa Johannes, joka karkotettiin Patmos-nimiselle saarelle. Luemme:

"Minä, veljenne Johannes, jolla on sama ahdinko, valtakunta ja Jeesukselta tuleva kestävyys kuin teillä, olin joutunut Patmos-nimiselle saarelle, koska olin julistanut Jumalan sanaa ja todistanut Jeesuksesta. Herran päivänä Henki valtasi minut, ja minä kuulin takaani kovan äänen, kuin olisi torveen puhallettu. Ääni sanoi: "Kirjoita, mitä näet, ja lähetä kirja seitsemälle seurakunnalle" (Ilm 1:9-11)

Siitä mitä tässä ohuessa paikassa tapahtui syntyi Ilmestyskirja. Tällaisia ohuita paikkoja löytyy Raamatusta enemmänkin. Myös koolla oleva seurakunta on sellaisia kohdannut elämänsä aikana. Jos ne koottaisiin yhteen, niistä muodostuisi mielenkiintoinen kokonaisuus.

* * *

Pysähtykäämme vielä hetkeksi Emmauksen tielle, jossa kaksi opetuslasta teki matkaa. Toinen heistä on nimeltään Kleopas - toisen nimeä ei mainita. Tai ehkä se olet sinä - tai ehkäpä minä. He kulkevat tiellä, he puhuvat ja pohdiskelevat sitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut. He saavat matkakumppanikseen Jeesuksen - mutta eivät tunnista häntä. Heidän silmänsä ovat kuin sokaistuneet.

He käyvät läpi viikonlopun tapahtumia. He kertovat kuinka olivat odottaneet tuosta Jeesuksesta Israelin vapauttajaa - mutta toivo oli valunut hiekkaan. Juutalaisten omat hallitusmiehet olivat luovuttaneet hänet roomalaisille tuomittavaksi ja kuolemaan. He olivat hämmennyksissä, he eivät tienneet mitä ajatella.

Siinä kun he keskustelivat Jeesuksesta, Jeesus itse tuli heidän luokseen. He eivät sitä ymmärtäneet. Jeesus oli heille vain vieras kulkija. Onko niin, että kun pohdimme visaisia, vaikeita uskon kysymyksiä, emme huomaa Herran olevan juuri siinä läsnä? Odotamme jotain muuta, odotamme jotain suurempaa kokemusta, vaikka hän kulkeekin juuri siinä, aivan lähellä vieressämme.

Kaduntallaajan tunnistamisessa on meilläkin joskus ongelmia. Ohikulkija tai vastaantulija tuntuu äärettömän tutulta, mutta emme muista, missä on tavattu. Aivot raksuttavat oman aikansa, kunnes välähtää: ai se oli kaupan kassa tai se oli pankkivirkailija!

Mistä Jeesus siihen Emmauksen tien kulkijoille tupsahti? Hän on aina siellä, missä häntä etsitään. Hän ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan, hän voi ilmestyä tai kadota niin kuin tahtoo eivätkä ovet tai seinät voi pysäyttää häntä. Siihen muodostui kelttiläistä ilmaisua käyttäen ohut paikka.

Nuo kaksi opetuslasta eivät ihmetelleet sitä miten joku vieras kulkija liittyi heidän seuraansa, mutta sitä he ihmettelivät, ettei tuo vieras tuntunut tietävän mitään Jerusalemin tapahtumista. Näin he saivat tilaisuuden kertoa vieraalle kaiken, kerrata kaiken mitä olivat Jeesuksen kanssa kokeneet. Jeesus salli heidän purkaa patoutuneet tunteensa. He olivat laittaneet toivonsa Kristukseen, mutta olivat pettyneet. Jeesuksen piti olla se, joka lunastaa Israelin. Mutta Jeesus oli kuollut. Jeesus ei ollut täyttänyt heidän odotuksiaan.

Päivä oli jo painumassa iltaan. Miehet pysähtyivät mennäkseen majataloon yöksi. Tuossa vaiheessa Jeesus "...oli aikovinaan kulkea edemmäksi" (24:28). Oikeastaan kertomus voisikin päättyä tähän. Siihen se monien kristittyjen ja uskovien kohdalla päättyykin. He tyytyvät siihen yhteen kohtaamiseen, joka heillä oli Jeesuksen kanssa vuosia sitten, uskonelämän alussa. Nyt heille ehkä riittää se kun tuntevat Raamatun pintapuolisesti. He eivät pyri löytämään syvempää yhteyttä Hänen kanssaan. He todistavat: "Kyllä minä tunnen Kristuksen, tiedän paljon Hänestä."

Tuntuu kummalliselta, että opetuslapset eivät ensi alkuun tunnistaneet Herraansa, jonka kanssa he olivat sentään kulkeneet kolmen vuoden ajan. Vai oliko se sittenkään kummallista, etteivät tunnistaneet? Suru sokaisee silmät. Suru ja murheet vievät pois näkökyvyn, horisontti kapenee ja näköalat harmaantuvat. Herransa seuraajat olivat eläneet siinä toivossa, että Hän olisi kansansa lunastaja. Suruun yhdistyi pitkäperjantain tapahtumien jälkeen aimo annos katkeraa pettymystä, joka esti Herran tunnistamisen.

* * *

Hyvät kuulijat - meitä kristittyjä on kutsuttu "sen tien kulkijoiksi." Siitä Emmauksen tie tarjoaa oivan esimerkin.

Kuinka usein onkaan niin, että me kuljemme omaa tietämme tunnistamatta Jeesusta. Hän kulkee yhä sillä tiellä - me vain olemme niin sokeita ettemme näe häntä. Siinä hän vain kulkee lähellämme, milloin kenenkin hahmossa. Ehkäpä juuri sellaisessa hahmossa - jossa sitä vähiten odotamme. "kaiken minkä olette tehneet (tai jättäneet tekemättä) yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet (tai jättäneet tekemättä) minulle." Hän kulkee yhä keskellämme kutsuen rakastamaan, välittämään, levittämään ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoakin.

Rukoilemme: Jeesus, matkakumppanimme, siunaa ja varjele tie, joka tulevina päivinä avautuu eteemme; Jeesus, johdattajamme, opasta matkallamme ohuihin paikkoihin, joissa sydän hehkuu innosta ja silmät avautuvat näkemään olennaisen, sen tärkeimmän; Jeesus, hyväntekijämme, anna lähellemme sellaisia kanssamatkaajia, jotka tuovat edessä avautuviin päiviin mielekkyyden ja ilon. - Amen.

* * *

Viittasin aikaisemmin Asterixiin ja Aladobixiin. Jotta olisimme tasapuolisia, pitänee myös viitata Aku Ankkaan. Akun ystävät ja lukijat muistavat, että Akulla oli myös soma pieni menopeli, jonka rekisterinumero oli 313. Laulu 313 "Nyt ylös vuoriin tiellä" sopii mainiosti loppulauluksi myös sisältönsä puolesta.


Jeesus auttaa hädässä

Betel-kirkko 6.7.2013

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: Ps 107:1-2, 23-31.

* * *
Heti sen jälkeen Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan [monen stadionin] päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.
Neljännen yövartion [kello 3-6 aamulla] aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö." Silloin Pietari sanoi hänelle: "Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin." "Tule!" sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. "Herra, pelasta minut!" hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: "Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?"
Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: "Sinä olet todella Jumalan Poika." (Matt 14: 22-33)

Missä on ihmisen turva? Tämä on ihmisenä olemisen peruskysymys. Kuka auttaa pelon, hädän, ahdistuksen ja myrskyn keskellä? Mistä löytyy turva, kun tavallinen arki järkkyy, kun elämän hauraus paljastuu, kun pimeys laskeutuu keskellä kirkasta päivää?

Vesi on elämän edellytys. Ihminen ei elä ilman vettä, eivät myöskään kasvit, eivätkä eläimet. Puhdas vesi on meidän suomalaisten etuoikeus, jota me pidämme monesti itsestään selvyytenä. Yksikin vesikatkos riittää, että ymmärrämme veden arvon ja merkityksen elämän edellytyksenä ja osaamme kiittää siitä.

Mutta tässä tekstissä vesi on ihmistä ja elämää uhkaava, pelottava mahti. Tiedämme, miten tuhansia lapsia kuolee likaisen veden vuoksi - joka päivä. Näemme, miten tulvavedet peittävät alleen kaiken ja vievät mukanaan ihmisten kodit, autot, omaisuuden - ja kaikkein rakkaimpia, läheisiä ihmisiä. Tiet, sillat, rakennukset sortuvat, kun vesimassat lähtevät liikkeelle. Kun veden voima jyllää, ihminen on pieni, heikko ja voimaton.

Raamatun punaisena lankana on Jumalan ja ihmisen kohtaaminen. Erityinen Jumalan kohtaamisen paikka Raamatussa on vuori. Ajateltiin, että vuorella ihminen on konkreettisesti lähempänä Jumalaa. Sieltä näkee myös kauas, joka suuntaan, eteenpäin ja taaksepäin. Raamatussa kerrotaan monista ihmisistä, jotka kohtasivat Jumalan - juuri vuorella. Monelle meistä vuori tai tunturi on nykyäänkin Jumalan kohtaamisen paikka, koska sieltä näkee kauas ja elämän asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Vuorella ihminen on pieni - ja Jumala suuri.

Myös metsä on, erityisesti suomalaisen, hiljentymisen ja rauhoittumisen paikka. Jumala kohtaa ihmisen monin eri tavoin, kuten luonnossa, Raamatun sanassa, kirkon penkissä ja rukouksessa. Jeesuksen ja opetuslasten tavoin meitä kutsutaan rukoilemaan. Meitä kutsutaan hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen kyselemään, minne ja kenen luo Jumala meitä ohjaa? Tarvitsemme pysähtymistä, jolloin voimme pohtia oman elämän suuntaa, arvoja sekä suhtautumista toisiin ihmisiin ja Jumalan luomaan maailmaan.

Elämässä kohtaamme asioita ja tilanteita, jotka uhkaavat viedä harhaan ja eksyksiin. Monet asiat myös uhkaavat elämäämme ja läheisiämme. Elämä on usein hauras, haavoittuva ja yllätyksellinen. Ihminen voi välillä kuvitella hallitsevansa elämää, mutta seuraavassa hetkessä oma tai läheisen sairaus särkee kuvitelmat. Tarvitaan vain sekunnin murto-osa, jossa onnettomuus vie rakkaan ihmisen ja kaikki muuttuu. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Tuntuu, että putoaa syvälle pimeyteen tai joutuu rajumyrskyn riepoteltavaksi. Tai ei tarvita muuta kuin taivaan peittävä tuhkapilvi tai puoli metriä lunta, niin miljoonien ihmisten suunnitelmat ja aikataulut menevät sekaisin.

Laivaa ja venettä on usein käytetty kristillisen seurakunnan ja kirkon vertauskuvana. Seurakunta on kuin vene, jossa Kristus on mukana. Kertomuksen ytimen muodostavat ne sanat, jotka Jeesus lausui pelokkaille opetuslapsille: "Minä tässä olen. Älkää pelätkö."

Myös sisimpäämme ja tajuntaamme voidaan ajatella merenä. Syvällä itsessämme on voimia jotka pintaan noustessaan saattavat aiheuttaa sekaannusta, painajaisia ja myrskyjä. Usein tuntuu siltä, että myrskyn silmä, myrskyn keskus onkin meissä itsessämme. Siihen viitataan myös laulussa, johon yhdymme tämän tilaisuuden lopussa (317).

Tässä kertomuksessa on muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden yli tavallisesti hyppäämme. Kertomuksen alussa mainitaan, että Jeesus käski opetuslapsia lähtemään Galileanjärven vastarannalle. Vaikuttaa siltä, että opetuslapset lähtivät yön selkään hieman vastahakoisesti. He ehkä näkivät merkkejä nousevasta myrskystä.

Toiseksi se ajankohta, neljäs yövartio, siis aivan aamuhämärissä, jolloin Jeesus ilmestyi kävellen heidän luokseen. Meillä on tapana kutsua tuota ajankohtaa vuorokaudessa - sudenhetkeksi. Tällöin ihmisen ajatellaan olevan heikoimmillaan. Roomalaiset ajattelivat, että sudenhetkellä useampi ihminen kuolee sairauteen tai vanhuuteen kuin vuorokauden muina hetkinä. Niinpä tuota hetkeä on pidetty pelottavana ja aavemaisena. Tämä käsitys kai palautuu vanhaan metsästys- ja pyyntikulttuuriin. Ihminen istui nuotion äärellä lämmitelläkseen ja pitääkseen pedot loitolla. Mutta ennen aamun sarastusta tarkkaavaisuus alkaa herpaantua ja vartiomies voi torkahtaa ja nuotio sammua, jolloin nälkäiset pedot näkevät tilaisuutensa tulleen.

Hieman yllättävää, että tämän kertomuksen mukaan Jeesus ei tyynnyttänyt myrskyä. Jeesus tosin uhmasi luonnonvoimia kävelemällä veden päällä, mutta hän ei poistanut vaikeita olosuhteita, vaan myrsky riehui ympärillä kaiken aikaa. Jeesus ei välttämättä poista meidänkään hätämme aiheuttajaa, ei poista pilviä niin, että huolet häipyvät, vaan tulee luoksemme, on lähellämme, kanssamme, hädän, pelon ja tuskan keskellä kaikkein pahimmissakin paikoissa.

Opetuslapset tunsivat, että heitä uhkaa - ei vain luonnollinen maailma - vaan myös yliluonnollinen maailma. Niinpä he olivat nyt täysin hallitsemattomassa ympäristössä. Kaipaako ihminen hallitsemattomassa ympäristössä mitään niin kipeästi kuin hallinnan tunnetta? He eivät voineet löytää turvaa itsestään. Siksi Jeesuksen tunnistaminen oli heille pelastus. Tuntui, että Jeesukseen liittymällä ympäristö palautuu taas hallintaan.

Pietari haluaa todella nähdä, mihin asti hallinta voi ulottua. Voisiko hänkin nousta luonnonlakien yläpuolelle ja kävellä pitkin veden pintaa? Se, joka kävelee veden päällä, hallitsee kaiken. Hän on astunut pelon ja epävarmuuden kentältä pois. Askel veden päälle - ja se kantaa! Aivan kuin Jeesuksen sanat uskon mahdista olisivat käyneet toteen: "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta." (Matt. 17:20). Mikä unelma näissä Jeesuksen sanoissa kaikuukaan: ei enää koskaan epävarmuutta!

Me ihmiset yritämme hallita omaa elämäämme ja joskus myös vähän toistenkin elämää - tosin vaihtelevalla menestyksellä ja kummassakin tapauksessa. Yritämme välttyä kaikin keinoin tulevilta myrskyiltä. Kiinnitämme, välillä - ehkä joskus vähän liikaakin - huomiota ihannepainoon, hyvään kuntoon, tarpeeksi terveellisiin elämäntapoihin, riittävään vakuutusturvaan, vapaaehtoisiin eläkemaksuihin ja samalla yritämme rakentaa elämästämme rikkomattoman eheän kaaren. Ja kuitenkin: Onnettomuus tai jokin vastoinkäyminen voi yllättäen kohdata, vaikka eläisimme kuinka suojattua ja turvallista elämää.

Hyvin harva meistä saa purjehtia koko elämänsä tyvenellä merellä. Tärkeämpää kuin tavoitella sitä on löytää oikea navigaattori ja oppia hyvät purjehdustavat. Myrskyjä tulee, niitä ei voi välttää. Myrskyt paljastavat avuttomuutemme ja pienuutemme.

Galileanjärven yössä käy myös selväksi, että pelkojen keskellä kenen tahansa usko voi horjua. Aluksi Pietari luottaa Jeesukseen ja lähtee ennakkoluulottomasti ja rohkeasti vettä pitkin Herransa luo. Luottamus Jumalaan ja epäusko vaihtelevat silti hänenkin sisimmässään ja pian hän alkaa vajota pelästyessään rajua tuulta.

Askel kantaa - vai alkaako vajota? Raju tuuli pyyhälsi Pietarin ympärillä, aallot nousivat korkeina ja räiskyttivät vettä. Vesi kantaa, mutta mitä tapahtuu, jos aalto lyö yli? Hallitseeko ihminen sittenkään ympäristöään? Jalat alkavat vajota, pelko palaa. Jalat vajoavat. Mitä jää jäljelle, kun usko pettää? Meille sanotaan usein, että usko riittää. Mutta mitä sitten, kun uskoa ei ole sinapinsiemenenkään vertaa? "Herra, pelasta minut", Pietari huutaa sillä hetkellä, kun epäilys täyttää mielen ja usko on mennyttä.

On lohdullista ja perin inhimillistä seurata Pietarin epäilyä. Pietarin epäilystä käytetään sellaista sanaa, joka merkitsee kahden vaiheilla olemista tai halua kulkea kahteen suuntaan. Jokainen meistä voi löytää itsensä Pietarin paikalta. Miten helposti vilkuilemme sivulle tai toisiin ihmisiin? Yritämme kulkea kahteen suuntaan, mutta se ei onnistu.

Jeesus pelastaa Pietarin, ei uskon vaan epäuskon takia. Oikea usko olikin epäuskoa. Vasta nyt Pietarin usko on oikeaa uskoa. Se ei ole leikkikalu, joka antaa haltijalleen mahdollisuuden ihmeisiin. Se ei ole enää ympäröivän maailman hallintaa. Siinä ihmistä ei pelasta usko vaan uskon kohde, Jeesus. Ihmisen on nöyrryttävä. Me olemme sittenkin osa suurempaa kokonaisuutta eikä meille ole luvattu valtaa kaiken yli. Siinä armossa seilaten, siihen luottaen on turvallista jatkaa matkaa aalloilla elämän, kanssa hyvän ystävän.

Rukoilemme: Isä, emme aina hallitse elämäämme. Usein unohdamme sinut. Ajelehdimme kuin myrskyssä öisellä merellä. Armahda meitä ylpeydessämme. Auta meitä turvautumaan johdatukseesi myös elämämme pimeinä aikoina. Isä, tartu käteemme. Kuule rukouksemme Jeesuksen, auttajamme tähden.


Itsensä tutkiminen

Betel-kirkko 3.8.2013

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: Sanl 28:13,14.

* * *

Useimmiten kun Jeesus kohtasi ylipappeja ja kansan vanhimpia, syntyi mielenkiintoista sanailua ja kampittelua. Näin tälläkin kertaa:

»Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: 'Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.' 'En minä halua', poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: 'Menen kyllä, isä', mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
»Edellinen», he vastasivat.
Jeesus sanoi: »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.» (Matt 21:28-32)

Tapahtumapaikkana on siis Jerusalemin temppeli. Sanailu käydään siellä. Yrittäkäämme aistia, minkälainen oli tunnelma temppelissä, tässä Jerusalemin tärkeimmässä rakennuksessa. Tuossa on Jeesus. Tuossa vieressä tiukkailmeiset ylipapit ja kansan vanhimmat, sen ajan kirkollinen ja hallinnollinen kerma. Mutta ylipappien ja kansan vanhimpien ilmeet ovat hyvin happamia. Kansan suuresti arvostamat miehet ovat Jeesuksen - nuhdeltavina.

Kuka meistä iloitsee siitä, jos joku nuhtelee tai haukkuu? Ei varmaan kukaan? Eivät kai ylipapit ja kansan vanhimmatkaan olleet nuhteista mielissään, pikemminkin nyreissään. Saatikka, että he olisivat ottaneet onkeensa Jeesuksen nuhteista. Ei! Evankeliumeista tiedämme, että tämän jälkeen ylipapit ja kansan vanhimmat suorastaan halusivat ottaa Jeesuksen hengiltä. He eivät ymmärtäneet, kenet he kohtasivat.

* * *

Jeesus esittää meille suoran kysymyksen: "Mitä me tästä sanomme?" Saamme ottaa kantaa kaksi tuhatta vuotta vanhaan perheen sisäiseen episodiin. Vastaavanlainen episodi lienee edelleen tuttu ilmiö monissa suomalaisissa kodeissa. Kysymys on arkisista, mutta tärkeitä kotitöistä, joihin isä poikiaan pyytää.

Kukapa ei muistaisi omasta elämästään, nuoruudesta vastaavia tilanteita? Kun oli lapsi piti tehdä pieniä kotitöitä ja palveluksia. Ehkä piti hakea liiteristä joku klappi. Tai piti hakea kaupasta maitoa. Jotkut tehtävät olivat mieluisia, toiset eivät. Kasvimaan kitkeminen taisi olla niitä ikävimpiä hommia.

Viinitarhan hoitoon liittyy monta tärkeää työvaihetta ja ne on hoidettava ajallaan. Ensimmäinen poika on rehellinen ilmoittamalla nykypäivän termein, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Omatunto soimaa ja katumus iskee. Hän menee sittenkin uurastamaan viinitarhaan.

Kuva sopii erinomaisen hyvin meidän perinteiseen suomalaiseen mielenlaatuun, mehän purnaamme, mutta teemme kuitenkin. Tuntemattoman sotilaan - siis sen romaanin - rahikaiset, rokat ja vanhalat toimivat monessa kohtaa näin - ja voimasanojen säestämänä. Olemme velvollisuudentuntoista kansaa - edelleen.

Yhtä tuttu ilmiö on meille myös toisen pojan suhtautuminen asiaan. Poika, miellyttääkseen isää sanoo menevänsä, mutta laiskuus iskee. Kun lupaus pitäisi lunastaa, poikaa ei näy eikä kuulu työmaalle.

Moitittavaa löydämme molempien poikien käyttäytymisestä ja toiminnasta. Meidän on helppoa yhtyä Jeesuksen kuulijoiden vastaukseen: oikeammin teki se poika, joka purnasi, mutta meni tekemään työtä viinitarhan helteeseen.

* * *

Kertomuksessa olisi voinut olla mukana myös kolmas ja neljäs poika. Kolmas poika olisi sanonut, ettei mene, eikä olisi mennytkään. Hän olisi ollut aitona jumalattomana rehellisempi kuin katumaton siivosyntinen, mutta ei tietenkään olisi saanut rehellisyydestään lisäpisteitä Jumalan silmissä. Molemmat olisivat olleet yhtä kaukana Jumalan valtakunnasta, siis sen ulkopuolella. Ihannetapaus olisi ollut neljäs poika, joka kehotuksen kuultuaan sanoisi menevänsä ja tekisi myös niin. Tämä neljäs poika oli Jeesus, jonka lain täyttäminen luetaan uskon kautta myös meidän hyväksemme.

Alttarilta kuulimme jo luettavan: "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä." (Sanl 28:13,14)

* * *

Tämä kertomus johdattelee meidät pohtimaan sanojemme ja tekojemme välistä ristiriitaa. Me lupaamme ja sanomme yhtä, mutta teemme jotain toista, aivan muuta. Miksi meidän mielemme on niin ailahtelevainen ja muuttuvainen? Vai onko niin, että vasen kätemme ei tiedä mitä oikea tekee?

Paavali kuvaa sattuvasti sitä kamppailua, jota käydään ihmisen sisimmässä tahtomisen ja tekemisen välillä Roomalaiskirjeessä, sen 7:nnessä luvussa.

"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room 7: 18-21)

Näin siis Paavali. Eiköhän tämä ole myös useimpien läsnäolevien kokemus?

* * *

Tässä kertomuksessa on kolme avaintekijää: isä, kaksi poikaa ja viinitarha.

Jo VT:ssa Israelia verrataan poikaan, jota isä hellästi rakastaa. Kuinka ollakaan, näitä poikia yleensä oli kahdenlaisia: oli kunnollisia ja hurskaita, mutta oli myös kunnottomia väärintekijöitä, jumalattomia. Eikä tämä aina mennyt esikoisoikeuden mukaan. Yleensä näissä kertomuksissa vanhempi poika (esikoinen) on ollut jumalaton tai kunnoton ja nuorempi hurskas. Raamatun alkulehdiltä muistamme hyvin Kainin ja Aabelin surullisen tapauksen. Patriarkkakertomuksissa tulee esille Ismael ja Iisak. Iisak saa Ismaelin sijaan perintösiunauksen. Samoin käy Eesaun ja Jaakobin kohdalla. Jopa Jaakobin pojista vanhin, Ruuben jää ilman siunausta ja eräs nuoremmista, Juuda, valitaan suvun pääksi. Sama kuvio toistuu vielä Joosefin poikien Manassen ja Efraimin kohdalla.

Tämä sama asetelma näkyy myös hyvin tuntemassamme tuhlaajapoikavertauksessa. Tähän perinteeseen vetoaa myös Paavali, kun hän perustelee kristillisen kirkon asemaa oikeana tai hengellisenä Israelina. Kristillinen kirkko on se nuorempi poika, joka tulee valituksi ja saa siunauksen, kun vanhempi hylätään. Tämän teeman kehittelyä voisi vielä jatkaa ja soveltaa sitä kristillisen kirkon historiaan. Mutta emme nyt lähde sille tielle.

Tässä nyt esillä olevassa kertomuksessa ensimmäisissä vuorosanoissa seurataan tätä vanhaa kaavaa, siis vanhempi on kunnoton, nuorempi taas kelpo yksilö. Mutta toisessa näytöksessä, kun pitäisi ryhtyä sanoista tekoihin eli työhön, Jeesus kääntää tuon vanhan ajattelutavan päälaelleen. Jumalan valtakuntaan eivät pääsekään ne, joita pidetään hurskaina, vaan sinne menevätkin ne, jotka nämä hurskaat ovat määritelleet roskaväeksi ja kultillisesti epäpuhtaiksi.

* * *

Evankeliumit ovat täynnä esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen julistus sai jonkun elämässään epäonnistuneen kääntymään ja tekemään parannuksen. Jeesuksen ohjelmajulistuksen mukaan Hän ei ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.

Fariseusten ja kirjanoppineiden reaktio näihin katuviin oli kuitenkin jyrkän torjuva - heidän ajattelussaan ei ollut sijaa anteeksiantamukselle vaan he tuomitsivat Jeesuksenkin syntisten ystävänä.

Jeesuksen julistuksessa on loppujen lopuksi kyse armon vastaanottamisesta. Armo on jotain, joka on ehdotonta. Paavali puhuu siitä, että jos pelastukselle asetetaan ennakkoehtoja, oli se sitten elämäntapa, tietty uskonnäkemys tai jonkun uskonnollisen organisaation jäsenyys, kyse ei enää ole armosta vaan ansiosta.

Päivän tekstin kärki onkin tässä. Fariseukset ja kirjanoppineet olivat hyvin selvästi määritelleet ne kriteerit, jotka ihmisen tuli täyttää kuuluakseen Jumalan kansaan. Tekstissä viinitarha viittaa tähän Jumalan kansaan. He olivat lupautuneet työskentelemään tuossa Jumalan viinitarhassa, mutta se oli jäänyt vain lupauksen asteelle. Samalla he estivät halukkaitakin menemästä sisään.

Meillä kristityilläkin on usein kiusaus toimia jonkinlaisina portinvartijoina ja määritellä millä perusteella joku on Jumalan lapsi ja millä ei. Tai jos emme määrittelekään tätä, hyvin helposti jaamme ihmisiä kunnollisiin ja hulttioihin. Tässä suhteessa itse kukin meistä joutuu katsomaan peiliin. Liian usein noissa kriteereissä näkyy se, että oma elämäntapamme on oikein ja siitä poikkeava jotenkin epäilyttävää.

Tätä kertomusta voidaan soveltaa usealla eri tavalla. Tässä eräs sovellus, joka sopii meidän aikaamme. Kun katsomme omaa elämäntapaamme, näemme siinä paljon itsekkyyttä. Tuhlaamme itsekkäästi maailman luonnonvaroja, käytämme kehitysmaiden ihmisiä lähes orjatyövoimana valmistamaan meille tavaroita, joita emme välttämättä edes tarvitse. Emmekö fariseusten tavoin ole itsekeskeisyydessämme unohtaneet Jumalan vaatimuksen oikeudenmukaisuudesta? Ehkä läntinen maailma ja kristikunta on nykyään samassa asemassa kuin Jeesuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet. Ero ehkä on siinä, että synnin julistamista synniksi ei niinkään kuulla enää kirkoissa, vaan tiedemiesten raporteissa maailman ympäristön tilasta ja erilaisten protestiliikkeiden julkilausumissa.

Mutta, samoin kuin Jeesuksen julistus kosketti omana aikanaan, se voi koskettaa meitäkin. Parannuksen teko ei ole sen kummempaa kuin kääntymistä Jumalan puoleen ja avun pyytämistä. Herramme voi muuttaa meidän rikkinäiset suhteemme, jos vain kuuntelemme mitä Hänellä on sanomista. Kun annamme Hänen toimia, Hän voi palauttaa ennalleen suhteemme toisiimme, luontoon ja Jumalaan. Kaikkea tuota Hän tarjoaa meille ilman ehtoja, yksin armosta. Meidän on vain annettava Hänelle lupa siihen. Väkisin Hän ei meitä muuta.

Päivän tekstimme voi siten kiteyttää kysymykseen siitä kenen joukoissa haluamme seisoa: itseensä tyytyväisten hyväosaisten, jotka ovat muodollisesti kristittyjä, vai armoa kerjäävien elämässään murtuneiden joukossa.

Rukoilemme: Taivaallinen Isämme. Sinä olet pyhä ja vanhurskas, me olemme syntisiä. Ylpeydessämme koetamme parannella itseämme ja yritämme ansaita sinulta armon ja hyväksynnän. Poista meistä hyödytön itsemme tarkkailu ja omatekoinen hengellisyys. Pehmennä rakkaudellasi kovuutemme ja anna meille nöyryyttä ottaa vastaan armosi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


Armahtakaa!

Piikkiö 28.9.2013

Otsikoihin
Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne 18, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny." (Luuk 13:1-5).

Ihmiset rakentavat laivoja, jotka uppoavat. Ihmiset rakentavat lentokoneita, jotka putoavat. Ihmiset rakentavat taloja tulivuorten rinteille, vaikka riskit tiedetään. Ihmiset rakentavat ydinvoimaloita hyvässä uskossa, ettei mitään pahaa tapahdu. Ihmiset tekevät terroritekoja, räjäyttävät taloja, ampuvat toisiaan. Ihmiset sotivat vallanhimossaan ja katkeruudessaan. Etupäässä ihmiset aiheuttavat vahinkoa toisilleen, mutta usein myös itselleen.

Onnettomuudet herättävät aina kysymyksiä. Olivatko menehtyneet valmistautuneet ennenaikaiseen poismenoon, olivatko he valmiita Jumalan ja lähimmäisten edessä? Vanhassa kirkkorukouksessa pyydettiin, että varjeltuisimme "pahasta ja äkillisestä kuolemasta", siis lähdöstä valmistautumattomana. - Missä oli Jumala, missä enkelit, missä varjelus? Oliko onnettomuus merkki siitä, että jollakin tai joillakin tuli synnin mitta nyt täyteen, paatumus vei tuhoon ja rangaistukseen? Onko Jumala enää kaikkivaltias? Näitä kysymyksiä nousee jatkuvasti mieleen.

Estonian uppoamisesta tulee pian kuluneeksi 20 vuotta. Tuoreemmassa muistissa on Kaakkois-Aasian tsunami, joka vei mukanaan lähes 300 000 ihmistä. Siitä tulee pian kuluneeksi 10 vuotta. Vähintään yhtä tuhoisa, ehkä tuhoisampikin, oli Japanissa maaliskuussa 2011 sattunut maanjäristys ja sitä seurannut tsunami. Norjassa Utöyan tragedia pian edellisen jälkeen.

Meillä ihmisillä on tapana lajitella ja lokeroida toisiamme. Sijoitamme kanssakulkijoitamme erilaisiin lokeroihin. Etsimme syitä, miksi se ja se ihminen ei kuulu meikäläisiin. Kun ihmiselle, josta emme pidä, käy huonosti, sanomme, että se oli hänelle ihan oikein, sehän oli oikeastaan vain rangaistus hänen huonosta elämäntavastaan. Ehkäpä Jumala rankaisi häntä, että hän oppisi elämään paremmin. Ovatko siis ne, joita onnettomuudet kohtaavat, huonompia kuin toiset? Olivatko Pilatuksen surmauttamat syntisempiä kuin muut, olivatko tornin sortuessa kuolleet ansainneet rangaistuksensa?

* * *

Luukas välittää meille kaksi surullista, traagista tapahtumaa. Kohu-uutinen sisälsi poliittista jännitystä sekä raakaa väkivaltaa. Edelliseen on syypää epäoikeudenmukainen hallitsija ja jälkimmäiseen epäonnistunut rakennushanke. Edellisessä syyllisyys on selvä, mutta jälkimmäisessä syyllisyys on epäselvempi.

Vain Luukas kertoo näistä järkyttävistä tapahtumista. Muissa sen aikaisissa lähteissä ei mainita näitä tapauksia, mutta historiallisten seikkojen ja Pilatuksen käyttäytymistapojen valossa ainakin edellistä tapausta on pidettävä historiallisesti luotettavana. Mitä edelliseen tapaukseen tulee, emme tiedä mitä matkalla Galileasta Jerusalemiin oli tapahtunut? Tapahtuiko jo matkalla Jerusalemiin jotain, joka ärsytti roomalaisia miehittäjiä?

Siloassa rakennettiin noihin aikoihin ns. akveduktia eli vesijohtojärjestelmää. Luukkaan mainitsema torni ilmeisesti liittyy tällaiseen akveduktiin.

Tämä teksti tuo myös eteemme erään paljon puhutun ja pohditun kysymyksen. Kyseessä on kärsimyksen ongelma ja kysymys, miksi Jumala sallii pahan ja antaa ihmiskunnan kärsiä? Tätähän mekin pohdimme. On merkillistä, että useimmiten juuri sivulliset, viattomat ihmiset joutuvat kärsimään, ovat siis kärsimyksen kohteina. Viatonta kärsimystä on vaikea ymmärtää ja vaikea hyväksyä. Moni kyselee, miksei kaikkivaltias Jumala puutu asioiden kulkuun, miksi hän, jolla on kaikki valta niin maan päällä kuin taivaassa, ei puolusta heikkoja sodan jaloissa ja julmien ihmisten käsissä. Miksi hän sallii onnettomuudet, väkivallan, sairaudet ja monet muut koskettavat ja jokapäiväistä elämänmenoa järkyttävät tapahtumat?

Yhä useampi kanssakulkija kysyy ääneen miksi? Useimmiten tuo tuskainen kysymys nousee esiin tilanteissa, joissa on jouduttu kasvokkain mielettömiltä tuntuvien elämänkohtaloiden tai iskujen kanssa. Kysymyksiä ja kysyjiä on paljon, vastauksia on paljon vähemmän.

VT:n Job joutui lyhyessä ajassa kokemaan omaisuutensa menetyksen, lastensa kuoleman, oman tuskallisen sairautensa. Jopa mainekin meni. Elämä oli täynnä tuskaa ja ahdistusta. Hyvinvoinnilta murrettiin perusta. Ennen niin arvostettu yhteisön jäsen muuttui kaatopaikalla lojuvaksi hylkiöksi. Siellä hän kohtasi muut syrjäytyneet, elämän ulkopuolelle työnnetyt. Mutta sieltä Job löydettiin ja hän sai uuden elämän.

* * *

Palataan vielä Luukkaan kertomukseen. Mahdollisesti Jeesukselle viriteltiin tässä ansaa - jälleen kerran. Jeesukselle kerrottiin tästä traagisesta tapahtumasta ja jäätiin odottamaan mielenkiinnolla mitä Jeesus vastaisi. Jos hän sanoisi: 'Tämä tappaminen on epäoikeudenmukaista ja tuomittavaa', he voisivat kannella hänestä roomalaiselle maaherralle ja väittää, että Jeesus rikkoi lakia, eikä hän muutenkaan opetuksessaan kunnioita Rooman lakia.

Jeesuksen vastaus onkin yllättävä. Hän ei ihmisten odotusten mukaan tuominnutkaan roomalaisia. Hän ei puuttunut edes kauhistelun kohteena olevan Pilatuksen synteihin, eikä liioin niiden galilealaisten synteihin, joiden kerrottiin kuolleen Pilatuksen toimesta. Jeesus kehotti kääntymään ja vertasi tätä kauheaa tapahtumaa Siloan tornin sortumiseen.

Jeesus tuntuu ajattelevan ja sanovan tähän tapaan: "Te haluatte, että tuomitsisin pahan Pilatuksen. Pahat voimat ovat toiminnassa teidänkin liikkeessänne, ja ne tuhoavat teidät, oli sitten Pilatusta tai ei. Teidän on käännyttävä, tai pahan voimat tuhoavat teidät kaikki."

Jeesus ei käske alistumaan Pilatukselle. Hän ei myönny Rooman sortoon. Sen sijaan hän rohkeasti ilmaisee syvää huolta edessään olevista ihmisistä, jotka tuhoavat itsensä ja toisensa, elleivät käänny.

Jeesus ei siis tuomitse Pilatusta, vaan viittaa toiseen onnettomuuteen, joka panee kansan miettimään heidän omaa käytöstään. Juutalaisuudessa on vanhastaan ajateltu, että onnettomuus on rangaistusta omista tai suvun synneistä. Jeesus kääntää tämän ajatuksen aivan uuteen muotoon. Jeesus ei tuomitse mitään osapuolta vaan muuttaa tapauksen varoitukseksi kaikille kuulijoille. Jeesus kääntää kuulijoiden ajatukset yksittäisistä onnettomuuksista syntiin ja syyllisyyteen yleensä. Onnettomuuksiin joutuneet eivät olleet sen huonompia kuin muutkaan, synti ei ollut syy onnettomuuksiin. Menehtyneitten synti ei selitä tapahtunutta. Jeesus herättelee kansaa miettimään omaa syyllisyyttään.

Tästä löytyy yhtymäkohta nykypäivään. Monesti on helpompaa huomata toisen heikkoudet kuin omansa. Ja kuinka usein onkaan helpompaa tuomita kuin armahtaa toista, osoittaa sormella toisen ihmisen heikkoihin kohtiin, huomauttaa roskasta silmässä tai penkoa toisen ihmisen salaisuuksia! Mutta kenellä meistä on siihen varaa? Omassa silmässämme on isompi roska, omassa sisimmässämme on kipeitä salaisuuksia. Kukaan meistä ei ole virheetön, jokainen tarvitsee Jumalan armoa. Tuomitseminen ei ole kuitenkaan oikea tapa suhtautua toiseen ihmiseen, vaan meitä kehotetaan rakastamaan.

* * *

Julkisuudessa on kyselty myös Jumalan perään. Lehtien otsikoista olemme saaneet lukea: "Missä olit, Jumala", "Miksi nukuit, Jumala." Tällainen kysymys on suorastaan raamatullinen. Nimittäin Psalmista toteaa: "Herää, Herra! Miksi nukut? Nouse, älä iäksi hylkää! Miksi olet kääntänyt pois katseesi, unohtanut hätämme ja ahdinkomme? Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun. Nouse auttamaan meitä, lunasta meidät armosi tähden!" (44: 24-27).

Jumala puhuu meille myös kansojen vaiheiden ja elämänkohtaloiden, varmasti onnettomuuksienkin kautta. Niiden tarkoitus on pysäyttää kaikkia miettimään elämän perustaa ja arvoja, pelastuksemme toivoa ja perustusta. Eivät vain onnettomuudessa kuolleet olleet syntisiä, vaan kaikki ihmiset ovat. Kaikki ovat tuhon omia ilman kääntymystä. Kun me näemme onnettomuuden, meidän olisi syytä rukoilla surun kohdanneiden puolesta ja lisäksi, että Herra armahtaisi meitä. Meidän olisi syytä silloin herätä ja etsiä apua Jumalalta.

Jos joku on varjeltunut onnettomuuksilta, se ei tarkoita, että olisi hurskaampi kuin toiset. Emme voi päätellä onnettomuuksista että ihmiset olivat ne itsellensä ansainneet syntisellä elämällään. Jeesus murtaa tämän päättelyn lopullisesti.

Mutta Jeesus ei jäänyt myöskään pohdiskelemaan yleisiä periaatteita siitä, minkälaisia johtopäätöksiä voi vetää maanpäällisistä tapahtumista. Tai mikä on todellinen syy onnettomuuksille?

Ihminen haluaisi muodostaa Jumalan toiminnasta jonkinlaisia luonnonlakeja. Mutta Jumalaa emme voi kahlita emmekä hallita. Jumala ei toimi meidän periaatteidemme mukaan. Jeesus haluaa kiinnittää huomiomme tärkeämpiin asioihin kuin Jumalan maailmanhallinnan tuntemiseen.

Niinpä kun laiva on uppoamassa, ei kannata enää jäädä miettimään uppoamisen syytä. Minuutit ovat liian kalliita. Viisaampaa olisi miettiä miten saada ihmiset pelastusveneisiin, miten välttää ihmishenkien menetys.

Me voimme yrittää lievittää maailman hätää ja kärsimystä, mutta meidän on turha kuvitella voivamme poistaa sitä. Meidän on turha myös kuvitella tietävämme kärsimyksen syytä. Maailmassa on pahuutta, kärsimystä. Maailmamme on tuo uppoava laiva. Me emme pysty sitä pelastamaan. Se painuu pinnan alle, katoaa lopulta näkyvistä ja tuhoutuu. Niin myös tuhoutuu kaikki, mikä menee sen mukana. Siksi uppoavasta laivasta on etsittävä tie ulos.

Luettu evankeliumin kohta tuntuu kuitenkin kovin lohduttomalta. Löytyykö sieltä armoa? Armoa on ensiksi se, että onnettomuudet ja sairaudet eivät ole Jumalan vihan ilmauksia eivätkä rangaistuksia. Niiden syvällisempi selitys jää tietomme ulkopuolelle. Mutta on tietysti hyvä asia, jos se herättää ihmisen ajattelemaan elämänsä suuntaa, etsimään Jumalan armoa. Sairauskin voi silloin muuttua siunaukseksi.

Mutta armoa ennen kaikkea tässä on se, että Jumalan oikeudenmukaisuus ei murskaa meitä. Jeesus on antanut elämänsä uhriksi meidän syntiemme tähden. Armo peittää oikeuden. Tämä maailma tuhoutuu ja sen tornit kaatuvat, mutta me voimme luottaa siihen, että Jumala on uskollinen ja pelastaa meidät - ei hurskaiden tekojemme tähden, vaan yksin Jeesuksen Kristuksen tähden.

Apostoli Paavali sanoo, että Jumalan pitkämielisyys ja hyvyys vetävät meitä parannukseen. Alttarilta luettiin tänään mm.: "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monet vaivat kohtaavat vanhurskasta, mutta kaikista niistä Herra hänet vapauttaa."

Rukoilemme: Jumala, meidän on niin helppo lausua hätäisiä tuomioita toisistamme. Sinä näet jokaisen ihmisen avarammin ja syvemmin kuin kukaan. Auta meitä kohtaamaan toisemme ilman ennakkoluuloja ja pinnallisia arviointeja. Auta meitä käsittämään, että vain anteeksi antaminen vie meidät todelliseen yhteyteen toistemme kanssa. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


Valtakunnan salaisuus

Tukholma - Yläsali 5.10.2013

Otsikoihin
Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."
Opetuslapsilleen hän sanoi: "Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: 'Hän on tuolla', ja: 'Hän on täällä', mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä." (Luuk. 17: 20-24).

Valtakunnan salaisuus - on erään romaanin nimi. Mika Waltari julkaisi sen hieman yli 50 vuotta sitten (1959). Monille nuorille se saattaa olla aivan outo opus, varttuneemmat voivat muistaa sen paremmin. Kirja kertoo - tietenkin taiteilijan vapaudella - Jeesuksen ajasta, merkillisestä Nasaretin miehestä, joka ristiinnaulittiin rikollisena, ja joka oli julistanut Jumalan valtakuntaa ja jonka vaikutus ei jäänyt vain yksittäiseksi, ohimeneväksi episodiksi Lähi-idässä, vaan jatkui Mestariinsa uskovissa seuraajissa. Tätä Nasaretin miehen mysteeriä Mika Waltari pohti koko elämänsä ajan.

Fariseusten mielessä kangasti ajatus Israelista Rooman imperiumin kaltaisena suurvaltana - jossa alistajan ja alistetun kansan osat olisivat kääntyneet päälaelleen. Fariseusten kysymys piti sisällään ajatuksen, että Jumala itse laskeutuu taivaasta alas maanpäälliselle valtaistuimelle Jerusalemin temppeliin jakamaan oikeutta ja käyttämään valtaansa sekä vangitsee tai pyyhkäisee pois kaikki ne, jotka vastustavat hänen kuninkuuttaan ja Israelin herruutta.

Voi olla, että tänään puhe Jumalan valtakunnasta herättää ihmisissä vain ärtymystä. Siihen yhdistyy ehkä ajatuksia, jotka ovat vieraita demokratiaan tottuneelle ajatusmaailmallemme. Ehkä samasta syystä moni vieroksuu teiden varsille ilmestyneitä valtakunnansalejakin. Maailmanhistoria tuntee liian monta huonoa esimerkkiä yksinvaltiaista. Me muistamme faraot, juntat, diktaattorit, tyrannit, keisarit, kuninkaat. Heidän oikkunsa ja päähänpinttymänsä on maksanut miljoonien ihmisten hengen. On siksi hyvä purkaa hieman tuota mielikuvien kaaosta Jumalan valtakunnasta.

Valtakunnan salaisuus. Myös ensimmäinen adventti puhuu siitä. Me muistamme miten Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin pääsiäisen edellä. Mitähän jos Ruotsin kuningas tai Suomen tasavallan presidentti saapuisi linnaan, ei panssarimersulla, vaan Ladalla tai mopoautolla? Muuten, ilkikurinen toimittaja Hannu Taanila joskus leukaili: "Herra tarvitsee aaseja!" Tänään keskitymme puolestaan aiheeseen: Kuninkaasi tulee kunniassa. Tulevasta hallitsijasta ja hänen vallastaan ei jää mitään epäselvyyttä.

* * *

Äsken lukemassani tekstissä oli kaksikin jännitettä, joita emme voi eikä meidän tarvitsekaan purkaa, mutta joista voimme oppia jotakin valtakunnan salaisuudesta.

Jeesushan vastasi niille, jotka kysyivät Jumalan valtakunnan tulemisesta, siis fariseuksille: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: `Se on täällä` tai: `Se on tuolla`. Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Jumalan valtakuntaa ei voida siis havainnoida samalla tavalla kuin maallisia valtakuntia. Suomella, Ruotsilla tai vaikkapa Malediiveilla / Marokolla on omat rajansa, poliittinen hallintosysteemi, maanpuolustus, valuutta ym. valtakunnan tuntomerkkejä. Joka maalla on oma lippunsa, jota mielellään monessa tilanteessa nostetaan ylös ja heilutellaan. - Jumalan valtakunnallakin on rajat, mutta niitä me emme pysty tarkkaan piirtämään.

Tätä Jeesus alleviivaa tekstissämme. Me muistamme kuinka Pilatus tenttasi Jeesukselta tämän valtuuksia ja sitä tavoitteliko tämä kuninkuutta. Jeesushan vastasi: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta." Myöskään valtakunnan rajat eivät piirry minkään maallisen rekisterin mukaan.

Jeesus on Raamatun mukaan kuningas, mutta toisenlainen. Tuttu adventin ajan laulu ilmaisee sen: "Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla, et tahdo hallita." Ja adventtivirsi sanoo saman asian: "Ei saavu mahtavasti, hän joukoin korskehin, vaan vastustajat kaikki, hän kaataa kuitenkin. Hän voittaa kärsimällä, on Hengen miekka hällä. Siunattu olkohon, ken meille tuo elämän."

Evankeliumi tuo näin elämän - eli usko ja turvautuminen Jeesukseen omana pelastajana ja sovittajana avaa valtakunnan portit. Valtakunnan salaisuuden kiteyttää hyvin tämäkin virsi: "Hän saapuu, Golgatan puuhun, nyt Messias naulataan. On maailman syntien tähden hänen kuoltava vanhurskaan." Valtakunnassa heilutetaan siis ristinlippua.

Siellä missä tätä sanomaa julistetaan ja se uskotaan ja omistetaan, valtakunta kasvaa ja leviää. Valtakunta koostuu ihmisistä, itsessään syntisistä, lankeilevista, mitä moninaisimpia ongelmia kantavista, eli juuri sinun ja minun kaltaisista, mutta Kristusta juuri sen vuoksi tarvitsevista.

* * *

Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, sanoi Jeesus. Vanha raamatunkäännös (KR 1938) ilmaisi tämän hieman toisin: Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä. Nämä 2 erilaista lukutapaa löytyy myös esim. ruotsalaisista ja englantilaisista käännöksistä: Jumalan valtakunta ei ole siis siellä tai täällä, vaan joka yllättäen onkin paikan päällä! Molemmat käännökset ovat mahdollisia, ja molemmat merkitykset on itse asiassa syytä sisällyttää Jeesuksen opetukseen.

Ensinnä: Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä. Eli evankeliumin omistaminen on aina henkilökohtainen, ihmisen sydämen asia. Ulospäin emme välttämättä näe, mitä asuu toisen ihmisen sisimmässä, onko siellä uskoa vai epäuskoa, kuka on hänen elämänsä Herra ja ykkösasia. "Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi - siellä on koko elämäsi lähde." (Sanl 4:23)

Mutta jos tämä käännös ja näköala valtakunnasta viljellään puhtaaksi, saatetaan joutua sisäisen sanan villiin maailmaan. Siellä jokaisella on oma mieliajatuksensa ja totuutensa, mikä onkin yksi tämän ajan virtauksista. Mystiikalla on toki oma paikkansa kristillisessä uskossa, mutta sellainen, joka kuuntelee vain omaa sisäistä ääntään, voi joutua pahasti harhaan (metsään).

Toinen käännösmahdollisuus on siis: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Tämäkin tulkinta Jeesuksen sanasta on tuottanut historian kuluessa yksipuolisuutta ja ilmeisen vikaan vieviä painotuksia. Jumalan valtakunnasta on tehty milloin minkäkin ideologian keppihevonen. Venäjällä aikoinaan edusti omanlaistaan Jumalan valtakunta -ajattelua, kuuluisa kirjailija Leo Tolstoi, ja tuo pasifistista rauhanasiaa ajava suuntaus sai alaa Suomessakin. Kommunismin, fasismin tai monen muunkin -ismin liepeille on syntynyt niin ikään valtakunta-aatteita. Tai sitten joku yhteisö, kirkkokunta tai herätysliike, ilmoittaa olevansa se Jumalan valtakunta, josta - ja jopa vain siitä - päästään taivaaseen. Tällaista ajattelua on esiintynyt myös adventistien piirissä. Tällaisen opetuksen saa torjua ja pitääkin torjua. Ei Jumalan valtakunta todellakaan ole täällä tai tuolla, kuten Jeesus sanoi.

Jumalan valtakunta keskellänne - Jumalan valtakunta sisällisesti teissä. Nämä molemmat on hyvä pitää mielessä. Valtakunnan rajoja emme tiedä; Jumala yksin tietää. Ja samalla Jumalan valtakunta on täällä maan päällä se inhimillinen yhteisö, jossa Jumalan sanaa julistetaan ja joka levittää evankeliumia.

Jos ajattelemme oman liikkeemme historiaa, niin alkuaikoina ja aina lähes näihin päiviin asti on nähty, että Jumalan valtakunta toteutuu vain omassa yhteisössä. Eikä adventtikirkko ole ollut tässä yksin, vaan ihan hyvässä seurassa. Muut kirkot ja yhteisöt on nähty luopuneina, jopa Jumalan hylkääminä. Nykyään tätä korostusta ei enää näe, mutta toisin oli asia vielä muutama vuosikymmen sitten.

Onko nyt sitten niin, että virta vie sisäisen sanan suuntaan, sisäisen sanan villiin maailmaan. Heitän tämän kysymyksen ilmaan - pohdittavaksi.

Valtakunnan salaisuus - olemme tässä tutkailleet sitä ulottuvuutta, jota tekstimme painottaa. Mutta haluan vielä pysähtyä adventin erityissanomaan: Kuningas tulee kunniassa.

Jumalan valtakunta on tällä hetkellä tässä maailmassa kaikkien niiden yhteys, jotka huutavat avukseen Herran nimeä. He katsovat taaksepäin, ensimmäiseen adventtiin, kun Herramme syntyi ihmiseksi. Mutta he katsovat myös eteenpäin, siihen päivään kun Herramme tulee toisen kerran. Ja silloin ei kenellekään jää epäselväksi, kuka tulee. Jeesuksen toinen tuleminen, paruusia, kuten sana kuuluu UT:n alkukielellä, on yllättävä, äkillinen ja julkinen tapahtuma. "Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin Ihmisen Poika on oleva ilmestymisensä päivänä."

Emme tiedä päivää emmekä hetkeä - siksi on oltava valveilla. Utelias ihmismieli kuitenkin haluaisi tietää valtakunnan salaisuudesta tässä kohdin enemmän. Siksi aikamääriä on aikojen varrella laskettu ja lopun aikojen karttoja on piirretty, toinen toistaan varmemmin äänen painoin. Yhä uudestaan on petytty, muttei välttämättä opittu!

Kristikunnan piirissä on näihin laskuharjoituksiin osittain liittynyt, varsin laajasti levinnyt oppi Kristuksen salaisesta saapumisesta maan päälle omiaan pois noutamaan. Vasta myöhemmin hän ilmaantuisi kaikkien silmien nähden. Tällaiseen opetukseen on vaikea yhtyä evankeliumitekstimme ja Ilmestyskirjan monien kohtien valossa. Toki Paavali puhuu tempaamisesta pilvissä saapuvaa Herraa vastaan, mutta ei se todellakaan ole salainen, vaan kaikille ilmeinen tapahtuma.

"Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla." (1 Tess 4:16-18).
* * *

Mitä Jeesus opetuksellaan haluaa siis sanoa: mikään ihmisten rakentama ja perustama ja hallitsema maan päällinen systeemi ei ole Jumalan valtakunta. Jumalan valtakuntaa ei rakenneta ihmisvoimin eikä ihmisen epämääräisille tarkoituksille. Emme siis rukoile: auta meitä rakentamaan valtakuntaasi, vaan "tulkoon sinun valtakuntasi."

Ei edes kristillistä kirkkoa voi samastaa Jumalan valtakuntaan. Kirkot ovat Jumalan valtakunnan asialla, jos /kun ne palvelevat evankeliumia. Kirkkoihin kuitenkin kuuluu ihmisiä, jotka ovat vain nimellisesti kristittyjä ja kirkkojen ulkopuolella on ihmisiä, jotka ovat valtakunnan jäseniä. Jumalan valtakuntaan ei myöskään voi tulla ja mennä miten huvittaa. Jumalan valtakunnan kansalaiseksi synnytään. Eli Jumalan Pyhä Henki ottaa ihmisen kiinni ja saa hänet etsimään valtakunnan sisäänkäyntiä, eli saa etsimään sielun pelastusta. Ja kun portti löytyy ja ovet avautuvat, se on ilon päivä.

Tekstimme palauttaa mieliimme Jumalan valtakunnan ja Jeesuksen paluun. Samalla kysymme: Miksi Jumalan valtakunnan pitäisi meitä kiinnostaa. Eikö vastaus ole siinä, että: Se on ikuisen elämän valtakunta, hyvyyden ja rakkauden valtakunta. Maan päällä ei sellaista hyväksyntää ja rakkautta saa kukaan osakseen.

Rukoilemme: Herramme Jeesus Kristus. Sytytä sydämiimme ilo siitä, että tulet pian kirkkaudessasi. Anna tämän tietoisuuden rohkaista meitä silloinkin, kun kaikki on pimeää emmekä löydä tietä. Tule pimeyteemme ja tuo sinne paluusi kirkkauden häikäisevä valo. Sinun on kunnia, valta ja voima ikuisesti.


Kuolemasta elämään

Betel-kirkko 28.6.2014

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: Ps 139:7-12.

* * *
Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: "Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa." Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä. Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota 12 vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: "Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen." Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: "Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut [tai pelastanut] sinut." Siitä hetkestä nainen oli terve. Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: "Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu." Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. Tästä levisi tieto koko sille seudulle. (Matt 9:18-26)

Varsin monet tuntevat sotamies Masin. Tämä sarjakuva kertoo Jermulan varuskunnasta ja siellä pyörivistä ihmisistä. Eräänä aamuna kenraali Kaluuna nauttii aamiaista vaimonsa kanssa. He ovat kotona ja vielä yöpukeissa. Kenraali Kaluuna on hieman allapäin tai unenpöpperössä ja kysyy vaimoltaan: “Kun kuolen, pitäisikö minut haudata arkussa vai tuhkata?” Vaimo tokaisee tähän: “Keksi nyt ihmeessä jokin mukavampi puheenaihe!” Kenraali laskee kahvikuppinsa pöydälle ja kohottaa päätään: “Hyvä on... kun sinä kuolet, pitäisikö sinut...” Vaimolla menevät "jauhot suuhun", hänen ilmeensä on suoraan sanoen tyrmistynyt.

Kenraalilla ja hänen vaimollaan oli ongelmia. Hautaustapa ei ilmeisesti ollut niitä suurimpia ongelmia. Ongelmia oli myös niillä ihmisillä, joista tekstimme kertoo. Matteus, Markus ja Luukas välittävät sen meille. He liittävät nämä tekstin mainitsemat 2 tapausta yhteen. Markuksen kertomus on näistä pisin, Matteuksen vastaavasti lyhin. Oikeastaan verenvuotoa sairastavan naisen tapaus on upotettu synagogan esimiehen tytärtä käsittelevään kertomukseen. Tyttö on 12-vuotias, nainen on sairastanut verenvuotoa 12 vuotta. Naisen sairaus eristi hänet muista ihmisistä, siis sosiaalisesta yhteisöstä.

Nämä kaksi tapausta ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Nainen kärsii itse, mies taas on hädissään tyttärensä takia. Mieheltä löytyy niin sanoaksemme "sijaisuskoa". Hän pyytää suoraan apua Jeesukselta. Nainen ei pyydä mitään, vaan toivoo parantuvansa koskettamalla Herran viittaa.

Tapaus kertoo rukouksen voimasta. Ihminen rukoilee, pyytää uskon varaisesti. Jeesus vastaa siihen. - Entä Jeesuksen viitta ja sen tupsut? Se oli rabbin, lainopettajan viitta (Num 15:37-41). Oliko tämä taikaviitta? Oliko siinä maagisia voimia? - Ei. Voima tuli Jeesukselta, mutta nainen ehkä piti sitä taikaviittana. Mutta viitta oli tässä vain keino tai väline päämäärän saavuttamiseen. Nainen ei vielä parantunut koskettamalla viitan tupsuun, vaan vasta Jeesuksen lausumien sanojen jälkeen. "Uskosi on parantanut sinut."

Synagogan esimies oli arvostettu henkilö. Markus ja Luukas tietävät kertoa hänen nimensäkin. Hän oli Jairos. Hän ei ollut pappi eikä rabbi, vaan seurakunnan edustajiston valitsema luottamushenkilö, joka valvoi synagogan toimintaa ja järjestystä.

Esimies siis valvoi juutalaista oikeaoppista uskoa. Hän kuitenkin tunsi luottamusta Jeesukseen, vaikka tällä oli lahkolainen maine. Ehkä hän ajatteli: “Hätä ei lue lakia.” ja nöyrtyi pyytämään Jeesukselta apua. Kunnon juutalainen ei kumarru tai polvistu toisen edessä.

* * *

Kuolleiden herättäminen takaisin tähän elämään ei kuitenkaan ole aivan normaalia – edes Jumalalta. Kuolema, vanhuksen hiljainen kuihtuminen ja pois nukkuminen kuuluu Jumalan säätämykseen. Tämän me toki ymmärrämme. Tai jos emme ymmärrä, olemme kuitenkin oppineet sen hyväksymään. Emmekä purnaa siitä. Tiedämme, että iankaikkiseen elämään käydään kuoleman portin kautta.

Muistammehan Jeesuksen sanat Betanian Martalle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh 11:25-26)

Jos jonkun elämä katkeaa nuorena, meidän on vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä. Tilanne on lähes sama, jos paha sairaus iskee ja vaikeuttaa elämää siinä vaiheessa, kun ollaan vahvasti kiinni elämässä.

On toki totta, että Jumala voi panna pahankin palvelemaan hyviä tarkoituksiaan. Hän voi käyttää sairauden aiheuttamaa kipua kasvattaessaan meitä tehtäviin, joita saamme myöhemmin. Kun menetämme jotakin, saamme tilalle jotain muuta. Näin murhe muuttuu iloksi ja toivottomuus toivoksi. Elämän mieli löytyy menetystenkin keskellä.

Alussa lukemani tekstin viesti on kuitenkin se, että elämän ennenaikainen katkeaminen on luonnotonta. Siksi Jeesus ojensi auttavan kätensä surun ja tuskan keskellä. Hän oli terveen ja normaalimittaisen elämän puolella.

Jos kukaan, niin Jeesus kuoli ennen aikaisesti, vain vähän yli 30-vuotiaana, mies parhaassa iässä. Hänen väkivaltaisesta kuolemastaan aukeni kuitenkin meille voitto kuolemasta. Siitä aukeni ylösnousemus katoamatomuuteen, johon meidänkin iäisyystoivomme perustuu.

* * *

Luetussa tekstissä on puhuttelevaa se, miten Jeesus kohtaa apua tarvitsevat. Hän ei ryntäile eikä hoppuile herättämään Jairoksen tytärtä kuolleista, vaikka Jairos oli arvostettu ihminen yhteiskunnassa. Jeesuksella oli aikaa pysähtyä väkijoukossa kohtaamaan naista, joka oli verenvuototautinsa vuoksi saastainen - tuon yhteiskunnan säädösten mukaan. Hän yritti koskettaa Jeesuksen viittaa niin, etteivät muut huomaisi. Hän ei halunnut saastuttaa ketään. Nainen joutui elämään yksin, erossa muista, vakavan sairautensa vuoksi.

Jeesus ei kuitenkaan piitannut tuollaisista säännöistä. Hän antoi naisen koskettaa viittansa tupsua. Jeesus paransi naisen sekä fyysisesti että psyykkisesti. Nainen ehkä olisi voinut parantua fyysisestä vaivastaan Jeesuksen huomaamatta. Mutta Jumala halusi parantaa hänet sekä fyysisesti että psyykkisesti. Nainen parani vaivoistaan, mutta myös häpeästään, kun Jeesus näki hänet sekä antoi hänelle täysin uudenlaisen aseman kutsuessaan naista tyttärekseen. Jeesus tahtoi kohdata naisen kokonaisena ihmisenä. Toisten hyljeksimästä ja 12 vuotta sairaudesta ja yksinäisyydestä kärsineestä naisesta tuli terve ihminen, joka varmasti kulki pää pystyssä ja kiitollisella mielellä saatuaan takaisin ihmisarvonsa.

***

Joissakin kulttuureissa ja yhteiskunnissa tiettyjä ihmisryhmiä pidetään likaisina tai saastaisina. Heidän tehtäväkseen annetaan likaiset työt. Muistamme Intian vanhan kastilaitoksen, joka on virallisesti kumottu 1950, mutta joka käytännössä toimii yhä.

Etelä-Afrikassa vielä joitakin vuosikymmeniä sitten toimi rotulainsäädäntö. Ihmisiä eroteltiin ihonvärin ja rodun perusteella. Värillisten piti käyttää eri kulkuneuvoja, eri ruokapaikkoja, eri vessoja ja vielä asua reservaateissa erillään muista.

Ehkä tunnetuin ihmisiä erotteleva yhteiskunta oli natsi-Saksa. Kaikki muu erottelu tuntuu sen rinnalla / jälkeen jo mitättömiltä pikku asioilta.

Juutalaisessakin yhteiskunnassa oli Jeesuksen aikana ihmisiä erotteleva kulttuuri. Se liittyi joihinkin tauteihin ja sairauksiin. Verenvuoto ei tartu kosketuksen myötä – se tiedettiin jo silloin. (Joku ehkä muistuttaa siitä, että onhan meilläkin tarttuvia tauteja koskeva hygieniakulttuuri. Kun on paljon flunssaa liikkeellä, emme mielellämme kättele toisiamme. Mutta nämä ovat ohimeneviä, tilapäisiä rajoituksia, eivät uskonnollisesti perusteltuja)

Näinä päivinä täällä Turussa on vietetty keskiajan päiviä ja sen aikaisia markkinoita. Samalla on pyritty palauttamaan ihmisten mieliin millaista elämä on silloin ollut. Ihmisen elinikä on ollut huomattavasti lyhyempi kuin nykyään. Erilaiset kulkutaudit ja sodat lyhensivät ihmisten elämää. Lääketiede ja parannuskeinot olivat silloin vielä lapsen kengissä. Yhteiskunnan huipulla ehkä elettiin huolettomasti, mutta yhteiskunnan alemmilla portailla elämä oli raatamista päivästä toiseen, kunnes kuolema korjasi parempaan talteen. Toisilla oli millä mällätä, mutta toisilla ei ollut. Kuolemakin kohdattiin huomattavasti useammin, kuin nykyään.

Niihin aikoihin, jolloin kristinusko saapui Suomeen eli 1100-luvulla, hautaustavassa tapahtui muutos. Näin palataan taas siihen keskusteluun, jonka kenraali Kaluuna ja hänen vaimonsa kävivät aamiaisen yhteydessä. Kristinuskon saapuessa maahamme luovuttiin polttohautauksesta ja siirryttiin ruumishautaukseen. Ruumiit haudattiin maahan itälänsi-suunnassa. Kirkot rakennettiin itälänsi-suuntaan. Myös tämä Betel-kirkko on näin rakennettu. Alttari sijoitettiin itään.

* * *

Jeesus itse kosketti likaisiksi katsottuja henkilöitä, koska hänen mukanaan levisi puhtaus. Jeesukselle saastaisuus ei ollut leviävä epidemia; hänelle puhtaus oli se mikä leviää. Jeesuksen kosketus on kuin kuningas Midaksen kosketus. Kaikki ei tosin muutu kullaksi, mutta tulee terveeksi ja parantuu. Jeesuksen kosketuksesta sairas tulee puhtaaksi ja terveeksi.

Evankeliumi kehottaa meitä tekemään kaiken voitavamme terveyden ja terveen elämän puolesta. Lääketieteen ponnistelu sairauksia vastaan on Jumalan tahdon ja kristillisen uskon mukaista. Itse asiassa kaikki terveydenhoito on Jeesuksen lyhyen toiminnan jatkamista.

Niin myös turvautuminen rukoukseen, seurakunnan esirukoukseen ja armolahjoihin. Ihmisen halu tervehtyä ja elää on Jumalan hänelle antaman hengen normaalia toimintaa. Toivottomuuteen ei ole varaa, siihen ei kannata sopeutua. - Niin kauan kuin on elämää on toivoa ja niin kauan kun on toivoa on elämää.

Rukoilemme: Rakas Vapahtaja. Monet sairaat sinä paransit, monet kuolleet herätit eloon. Sanasi ja tekosi olivat väkevämpiä kuin kuolema. Kiitos siitä, että sinä elät ja että kuolemakaan ei voi erottaa meitä sinun rakkaudestasi. Varjele meidät uskossa niin, että saamme olla turvallisella mielellä niin elämässä kuin kuolemankin hetkellä. Sinulle olkoon ylistys ikuisesti.


Betel ja Namibia

Betel-kirkko 2.8.2014

Otsikoihin

Alttarilta luetaan: Matt 28:18-20.

* * *

"Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin." Tällainen mietelmä tai kehotus löytyy Saarnaajan kirjasta (11:1).

Tässä saarnastuolin alapuolella on taulu, jossa on jykevä, jämerä ja parrakas mies. Hän on Frans Hannula, joka syntyi Nakkilassa vuonna 1855 rukoilevaishenkiseen kotiin. Vartuttuaan hän tutustui evankeliseen liikkeeseen ja omaksui sen uskonkäsityksen. Seuraavaksi häneen iski lähetysherätys ja hän valmistui lähetyssaarnaajaksi. Sitten hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa sekä astui vaimonsa kanssa laivaan, joka vei heidät Englantiin. Sieltä matka jatkui toisella laivalla Kapkaupunkiin ja sieltä edelleen maitse Ambomaalle. Tällöin elettiin vuotta 1886. (1)

Ambomaa oli Suomen Lähetysseuran tärkeimpiä kohteita. Toimintakeskus sijaitsi Oniipa -nimisellä paikkakunnalla. Hannulan työrupeama Ambomaalla kesti 7 vuotta, sillä vaimon sairastuminen pakotti hänet palaamaan kotimaahan. Mutta lähetystyö jatkui Ambomaalla muiden lähettien toimesta.(2)

* * *

"Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin."

Tekstiyhteyden mukaan ajatus liittyy elämän epävarmuuteen: kaikkia munia ei saisi laittaa samaan koriin. Tässä voidaan ajatella myös kansainvälisiä sijoituksia. Eikä pidä unohtaa elintarvikkeilla käytävää kauppaa. Tuotteita myydään ja maksusuorituksia odotellaan. Voidaan myös ajatella, että kun jakaa hyvää muille, se usein palaa takaisin jollakin tavoin tai jotakin reittiä myöten. Me voimme tässä ajatella myös evankeliumin viemistä sellaisille kansoille, jotka eivät vielä evankeliumia tunne. Näin sen ymmärsi Hannula sekä useat muut lähetyssaarnaajat aikoinaan.

Se uskon talletus, joka on tehty lähetysmaille, on kasvanut korkoa. Lauluyhtye VMSix palauttaa meille viestikapulan. Kun Hannula ja monet muut olivat viemässä evankeliumia Ambomaalle, etäisyydet olivat suuria, kulkuvälineet alkeellisia ja hitaita. Matka Lontoosta Kapkaupunkiin kesti 3 viikkoa, matka Kapkaupungista Ambomaalle useita kuukausia. Kielitaitokin lienee lähtiessä ollut vähäistä, ehkä lähes olematonta. Mutta sekin karttui vähitellen. (3)

Ambomaa on pohjoinen maakunta nykyisessä Namibiassa. Varsin monet paikalla olevat muistavat Martti Ahtisaaren ja ne sitkeät rauhanneuvottelut, jotka johtivat Namibian itsenäistymiseen vuonna 1990.

Suomen ja Namibian välillä on siis ollut kulttuurikontakteja aikaisemminkin. Kulttuurit kehittyvät eri tahdissa. Euroopassa virisi lähetysinnostus 1800-luvulla. Sen jälkeen eurooppalainen yhteiskunta on maallistunut, lähetysinto hiipunut ja lähetys muuttunut enemmän kehitysavuksi. (4)

Nyt sanoma palajaa. Hieman ryyditettynä ja afrikkalaisen kulttuurin värittämänä. Lähetystyö murtaa rajoja. VMSix muistuttaa meitä siitä, mitä me Euroopassa olemme jo unohtaneet tai peräti menettäneet. Nimittäin alkuperäisen kipinän. Kun luemme Apostolien teoista ns. “helluntaiepistolaa”, on helppo havaita, että kaikki ymmärsivät silloin toisiaan, kieli- ja kulttuurieroista huolimatta.

Tämä Betel-kirkko on perinteisesti ollut lähetyskirkko. Sen voi todeta, kun astuu sisälle pääovesta, eteläpuolelta. Se ilmenee myös tuosta tekstistä, joka on maalattu kirkon pohjoiselle seinälle: "Teidän tulee olla minun todistajani mailman ääriin saakka!"

* * *

"Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin."

Teksti nostaa mieleen myös ajatuksen Jumalan johdatuksesta. Lähetyssaarnaajat, jos ketkä, ovat sitä rukoilleet, ennen matkalle lähtöä, sen aikana ja ennen kaikkea varsinaisessa työssään.

Pyhän Hengen eräs tehtävä onkin kuljettaa ihmisiä Jumalan tahtomaan suuntaan. Me voimme nähdä omissa ja toisten elämänkäänteissä erikoisia sattumuksia. Kun katsomme taaksepäin omaa elämäämme, näemme monta käännettä, joita nyt voimme pitää johdatuksena. Silloin kun ne asiat tapahtuivat, emme ehkä huomanneet mitään erikoista, mutta niiden merkitys avautui myöhemmin.

Myös joihinkin vastoinkäymisiin voi liittyä johdatusta. Vastoinkäymiset ovat saattaneet pakottaa lähtemään johonkin uuteen suuntaan, johon ei muuten olisi uskallusta ehkä löytynyt.

Rukoilemme Psalmia (27:11) mukaillen: "Herra, opeta meille tiesi, johdata jalkamme oikealle polulle."

Nootit:

1. Timo Junkkaala, Hannulan herätys: tutkimus Lounais-Suomen lähetysherätyksestä 1894-1914. Helsinki: SKHS. 1986. s 31-39,45.

2. Junkkaala, s. 47-49.

3. Junkkaala, s. 45.

4. Tästä asiasta käytiin mielenkiintoinen keskustelu Pekka Särkiön blogissa Käännekohta 8.6.2014. Sen tiimoilta käydyssä keskustelussa viitattiin mm. Timo Eskolan blogiin Kirkon mittarit näyttävät alaspäin 13.11.2012.

Takaisin aloitussivulle