Mietteitä armon ja totuuden äärellä

Kauko Puottula 11.6.2008


Takaisin aloitussivulle

Olavi Rouhe, Armoa ja totuutta. Kirjatoimi 2007. 64 s.

Johanneksen evankeliumin alussa todetaan, että Jeesus "oli täynnä armoa ja totuutta". "Tämä kirjanen on ladattu täyteen evankeliumia", todetaan puolestaan kustantajan esittelyssä. Eikä syyttä!

Raamatun käytössä pääpaino on selvästi Uuden testamentin puolella, niin kuin asiaan kuuluukin: Paavaliin kohdistuu 23 viitettä (lisäksi Heprealaiskirjeeseen 7), evankeliumeihin 15, Vanhaan testamenttiin 12 ja Ilmestyskirjaan 10. Luterilaista lukijaa ajatellen luthersitaatteja olisi saanut olla enemmän kuin 2, tunnustuskirjoihin niitä on 3 sekä Ellen Whiteen 5 viittausta. Sitaatit ovat siis "määrällisesti tasapainossa".

Ihminen on saattanut olla uskossa jo useita vuosikymmeniä, mutta silti pelastusvarmuus on voinut jäädä epäselväksi ja hämäräksi, joka on omiaan lisäämään kompuroimista uskonelämässä. On väärin ajatella, että pelastusvarmuuden löytänyt ihminen on varma omasta pelastumisestaan. Siitä ei ole kyse! Rouheen mukaan "pelastusvarmuus ei olekaan varmuutta itsestämme, vaan se on varmuutta Jeesuksesta ja iankaikkisesta evankeliumista." (s.19). Tärkeä havainto! Kyse on siis Jumalaan kohdistuvasta perusluottamuksesta.

Vanhurskauttamisopin käsittelyssä selvitään kolmella nootilla, sapatin selvittelyssä niitä tarvitaan peräti 18. Huomattava ero selittyy sillä, että kirjoittaja antautuu pohtimaan luterilaisten piirissä käytyä keskustelua vanhurskauttamisopista. Mielenkiintoisina on pidettävä kirjoittajan havaintoja siitä, että Martti Luther erityisesti Galatalaiskirjeen selityksessään (1531, 1535) päätyy samantapaisiin johtopäätöksiin kuin Ellen White kirjassaan Tie Kristuksen luo (1892).

Kummankin varhaistuotannosta löytyy myös toisenlaisia painotuksia. Lutherin varhaistuotannossa korostuu enemmän syntisen hyväksi luettu, ihmisen ulkopuolelta tuleva vanhurskaus. Ihminen on tällöin samalla kertaa syntinen ja vanhurskas: itsessään syntinen, mutta Jumalan silmissä vanhurskas. Tämä korostus on roomalaiskatoliselle kirkolle ja ortodoksiselle kirkolle vierasta. Nuori Luther ei vielä pannut paljoa painoa kuuliaisuudelle.

Monissa Jeesuksen vertauksissa (joita Rouhe ei käsittele), kuten esim. tuhlaajapoikavertauksessa ja tapauksessa jossa fariseus ja publikaani rukoilivat temppelissä, korostuu voimakkaasti luettu vanhurskaus. Elämän vanhurskaus tulee näissä vertauksissa oikeastaan esille vain kielteisessä mielessä. Vai olisiko pohjimmiltaan kyse pedagogisesta tempusta? Uskoon tuleville pitää puhua luetusta vanhurskaudesta, sen sijaan jo uskossa oleville elämän vanhurskaudesta?

Rouhe tukeutuu Lutherin tulkinnassaan pääasiassa Tuomo Mannermaan tutkimuksiin, jotka poikkeavat mm. Uuras Saarnivaaran aikaisemmista tutkimuksista. 1990-luvun lopulla roomalaiskatoliset sekä luterilaiset teologit etsivät konsensusta vanhurskauttamisopissa. Näiden teologisten keskustelujen pohjalta syntyi Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Mielenkiintoista olisikin selvittää miten Adventtikirkon opetus suhtautuu tuohon asiakirjaan. Kummalle puolelle se asettuu? Rouhe on tuota kysymystä käsitellyt asiakirjan muotoutumisvaiheessa (Nykyaika, heinäkuu 1996), mutta asiakirja ei ollut silloin vielä valmis.

Eri uskonnollisissa traditioissa voi siis löytyä aivan yllättäviä yhtymäkohtia. Tällaisia siltoja tarvitaan erityisesti silloin kun eri kirkkojen teologit keskustelevat ja ottavat tuntumaa toisiinsa. Liian usein kuitenkin meillä on taipumus keskittyä eroavuuksiin ja jopa omituisuuksiin kohdatessamme toisuskoisia.

Erotkin pitää toki tunnustaa. Adventtikirkon opetuksessa on perinteisesti tähdennetty – toisin kuin reformaatiossa - pyhitystä ja luonteen täydellistymistä. Reformaattoreita yhdisti 1500-luvulla käsitys ihmisen perinpohjaisesta turmeltuneisuudesta, joka saa ilmaisunsa opissa perisynnistä. Adventtikirkon opetuksessa ihminen toki on langenneessa tilassa, mutta ei läpikotaisin perisynnin turmelema. (1) Olisin toivonut, että Rouhe olisi tätä kysymystä käsitellyt enemmän, sillä jos ”lähtötasossa” on huomattavia eroja, eroja pitäisi löytyä myös lopputuloksesta.

Rouhe käsittelee kirjasessaan myös sapattia ja pyhäkköoppia . Näiden kohdalla erot muihin kirkkoihin tulevat selvästi esille. Sapatti käsitellään yksityiskohtaisemmin ja perinteellisemmin, pyhäkköopin kohdalla taivaallinen arkkitehtuuri ja temppelin interiööri jäävät vähemmälle tarkastelulle.

Kirjanen on luonteeltaan evankelinen ja Kristukseen keskittyvä. Ihmisen pelastukseen liittyvät asiat tuodaan esille helposti omaksuttavassa muodossa. Kirjanen on omiaan hälventämään monia ennakkoluuloja ja piintyneitä väärinkäsityksiä. Voi suositella kaikille.

Lähetetty Nykyaikaan 11.6.2008

Nootit:

1. Esim. Confessio Augustana lausuu perisynnistä:

Edelleen seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.
Seurakuntamme tuomitsevat pelagiolaiset ja muut, jotka väittävät ettei perisynti ole synti ja kaventaakseen Kristuksen ansiota ja hänen hyville teoilleen kuuluvaa arvoa katsovat ihmisen voivan tulla omilla järjen voimillaan vanhurskaaksi Jumalan edessä." - CA, II.

Luterilainen tunnustus seuraa tässä pikemminkin Augustinuksen linjaa, adventistinen tunnustus vastaavasti enemmän Pelagiusta.

Kauko Puottula

Takaisin aloitussivulle