Tiellä katkeruudesta sovintoon

Kauko Puottula
Huittinen 24.8.2008

Takaisin aloitussivulle
Punaisten uhrien siunaus ja nimikiven paljastus tapahtui Huittisissa 24.8.2008. Ohessa tilaisuudessa käytetty omaisten puheenvuoro. Puheenvuoron lopussa joitakin lehdistön kommentteja tilaisuudesta.

Hyvät juhlavieraat ja kutsuvieraat!

”Täällä Pohjantähden alla,
me joudumme tuulet ja myrskytkin soutamaan.
Ja kevätpäivällä kirkkahalla,
voi tulla tuonen lautturi noutamaan.”

Näin riimitteli Aleksi Saarela Antti Kantosen muistolle 1960-luvulla. Riimeissä kuvattu kohtalo koitui myös kymmenien ja satojen muiden kohtaloksi Huittisissa 1918. Palaan näihin riimeihin tuonnempana.

Olen Antti Kantosen nuorimman tyttären poika. Äitini syntyi lokakuussa 1917 eli puoli vuotta ennen kuin hänen isänsä Antti Kantonen teloitettiin. Äitini isän edesottamuksia ja kohtaloa aloin selvitellä 10 vuotta sitten kun Sotasurmat-projekti käynnistyi.

Aluksi kerron Antti Kantosen elämänvaiheet lyhyesti. Etenen siitä suurempiin kuvioihin ja ympyröihin. Hän syntyi 1880, syntymäkoti oli Särkimyssillan lähellä, ehkä uuden kirjaston parkkipaikan tienoilla. Vaimo, Iida löytyi puolen kilometrin päästä, pellon toiselta laidalta. Lohkotila löytyi Vesiniityltä Loimijoen rannalta 1908, jonne on matkaa syntymäkodista noin 5 km. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi Ristikankaalla teloitukseen, noin 3 km syntymäkodista.

Toki paljon muutakin hänen elämäänsä liittyi. Arpa määräsi hänet Venäjän armeijaan. Antti ei monien muiden nuorten tavoin pitänyt tästä ja karkasi merille. 1900-luvun taitteessa, purjelaivojen aikana ”miehet olivat rautaa, laivat puuta”. Hän kiersi mm. Hyväntoivonniemen, kävi Australiassa asti ja ilmeisesti Shanghaissa. Hän palasi 7 vuoden kuluttua Suomeen eli 1903, jolloin pelko Venäjän armeijaan joutumisesta oli väistynyt.

Hänet valittiin takseerauslautakuntaan syksyllä 1917. Hän ei kuulunut työväenyhdistykseen. Punaisen hallinnon aikana hän ei liittynyt punakaartiin. Sen sijaan hänet valittiin Riposuon talonhoitokomiteaan sekä elintarvetarkastajaksi. Ottamalla nämä tehtävät vastaan, hän tietysti tavallaan tunnusti punaisen hallinnon legitiimiksi. Mutta punakaartin palkkauslistalla hänen nimeään ei ole. Kirkonkirjoissa on kuitenkin maininta: punakaartilainen, teloitettu suojeluskunnan tuomion perusteella.

Kuten tiedämme, valkoiset valtasivat Huittisten pitäjän lauantaina 20.4.1918. Seuraavana päivänä 4 pyssymiestä tuli pidättämään Antti Kantosta kotoa. Iida tunsi näistä 2. Anttia ei ammuttu suoraan tavattaessa. Hänet vietiin ensin siivoamaan Laurilan taloa, joka sijaitsi nykyisen Osuuspankin paikalla, miljoonaristeyksessä. Ehkä miestä näin pehmitettiin. Seuravana päivänä, maanantaina, häntä kuulusteltiin Engdahlin talolla, sen paikalla toimii nyt mm. työvoimatoimisto. Huomionarvoista on se että Anttia ei viety lainkaan WPK:n talolle, jossa valtiovallan asettama rintamaoikeus istui. Tiistaina vaimo sai käydä häntä katsomassa vaskiseppä Sevónin talolla, nykyisellä Kappelikujalla, jossa toimii Huittisten Puhelin. Vankienpäällikkö oli päästänyt Iidan sisälle, mutta sen johdosta syntyi riitaa. Koska Iidan selostus tästä sananvaihdosta sisältää mielenkiintoisia yksityiskohtia, siteeraan sitä hieman:

”ja ovessa tuli Eero L. vastaan täynnä pyhää innostusta, pauhas ja nuhteli ankarasti vahteja että kenenkä luvalla he ovat tämän sinne päästäneet. Nuhteet sai myöskin vankipäälikkö joka oli siellä ratsain Kantosen hevosella (josta sen aikaa piti kiini joku sotamies) jota [hevosta] L. puristi suupielestä ja sanoi [:"] kenenkä luvalla olet antanut tuommoisten pitää tästä hevoisesta kiinni [,] olet vanha sotamies etkö tiedä ett näiden vankien puheille ei pidä kenenkään päästä [".]

Iida Kantosen selostus on sisäisen evidenssin perusteella laadittu vapun tienoilla 1919. Tuon selostuksen tarkoitus on osoittaa – niin olen ymmärtänyt – että L:lla on henkilökohtainen vastuu siitä mitä Antti Kantoselle tapahtui. Mainittu L. toimi nimittäin kenttäoikeuden puheenjohtajana keväällä 1918. Hän oli syntynyt pappilassa ja oppinut katselemaan maailmaa sen kuistilta käsin. Hän myös piti pappilassa kortteeria kansalaissodan aikana ja myös sen jälkeen. L. osallistui myös ns. Aunuksen retkeen. L. kuoli toukokuun lopussa 1919 – alle 30-vuotiaana.

Aleksi Saarela riimitteli Antti Kantosen muistolle näin 1964:

”Vesiniitulla Loimijoen rannalla
ahersi Antti Kantonen maatilkullaan.
Hän ahkerasti miehuus voimillaan
raatoi ja rakensi uuristaloaan.
Oli toiveitakin hällä rinnassaan,
kun neljä oli lasta hällä hoivissaan.

Täällä Pohjantähden alla,
me joudumme tuulet ja myrskytkin soutamaan.
Ja kevätpäivällä kirkkahalla,
voi tulla tuonen lautturi noutamaan.
Niin riistettiin kodistaan Kantonenkin,
kun lintu pesästä poikasten,
niin murhan vimmassa oli vallan saajat,
että viatonta vertakin vuodatti.

Ei ottanut osaa hän veljessotaan, aseilla,
vaan rauhan työllä ja toimellaan
hän niillä puolusti heikomman osaa,
josta palkaksi sai kuoleman.

On aika unhoittanut jo nämä [?] haavat,
josta kertovi tää muistelo.
Tästä lasten lapsetkin, nyt tietää saavat,
kuinka julma oli Iso-isän kohtalo.”

Kari Suomalainen, tuo mainio pilapiirtäjä, loi piirroshahmon rehevästä, kypäräpäisestä papista. Kuvaus on varsin hauska, mutta myös osuva. Se viittaa tietenkin IKL:ään ja Lapuan liikkeeseen, mutta myös valkoisiin kansalaissodan jälkiselvittelyissä. Huittisten kohdalla se pitää paikkansa kirjaimellisestikin, sillä valkoiset aktivistit toimivat myöhemmin myös IKL:ssä aktivisteina, papit mukaan lukien.

Antin jälkeläisten suhtautumisessa kirkkoon ja pappeihin on aina ollut jotain erikoista, jota olen ihmetellyt. En nyt tarkoita pelkästään tällaisia sanomuksia tai letkautuksia kuin: ”Kun lähtee aikaisin myllyyn ja myöhään kirkkoon, niin pääsee pian kotiin.” Toki niitäkin, mutta lähinnä viittaan johonkin sellaiseen mikä ei ole linjassa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja poliittisen katsomuksensa kanssa.

Tiettyä perusluottamusta kirkkoon ja pappeihin ei ole koskaan päässyt syntymään ja muodostumaan. Esim. iäkäs äitini ei vieläkään oikein ymmärrä miksi rippikoulua piti käydä. Sen sijaan hän ymmärsi hyvin Tellervo Koiviston kouluaikoja koskevat muistelmat, Päiväkirjan uudet sivut. Itsekin muistan nuorena osallistuneeni Huittisissa eräisiin hautajaisiin, jotka toimitti – yllättävää kyllä Kauvatsan khra, joka ilmeisesti oli lääninrovasti.

En kuitenkaan usko, että tämä on pelkästään äitini suvun ongelma, vaan punaorpojen ongelma yleisemminkin. Ongelman laajuudesta kertoo mielestäni jotain sekin, että on tarvittu peräti 90 vuotta ennen kuin punaisten haudalle saatiin vainajien nimet esille ja vainajat siunattuun maahan. Olivathan nämä kaikki kirkon jäseniä.

Erään kerran otin esille vuoden 1918 almanakan ja katselin mille viikonpäiville teloitukset osuivat Huittisissa. Hämmästykseni oli suuri kun huomasin, että teloittajien aseet puhuivat myös kolmena sunnuntaina sekä Ristinpäivänä 3.5, joka sinä vuonna oli perjantai. Ristinpäivänä teloitettiin peräti 14, joka jäikin päiväennätykseksi. Ristinpäivä putosi kalenterista pois 10 vuotta myöhemmin.

Vaikka helluntaina ja rukoussunnuntaina aseet olivat vaiti ja lepäsivät, nousee pohdittavaksi visainen kysymys: Käytiinkö täällä pyhää sotaa? Itse vastaisin tähän varovaisen myöntävästi. Punavankina ollut August Hällfors totesikin osuvasti: ”Mikä ikävin ilmiö kun veretään uskonto rikollisten tekojen suojaksi.” On ilmeistä, että vanhan liiton miehet olivat silloin asialla.

Huittisten pappilalla, sen asukkailla ja siellä kasvaneilla oli liikaa valtaa sen aikaisessa yhteiskunnassa. Suur-Huittisten historiasta ilmenee, että khra S:lla ei ollut yhteiskunnallista näkemystä, vaikka oli lähes kaikessa kunnallisessa touhussa mukana. Siinä taisivat mennä myös regimentit sekaisin. Sen sijaan Vampulan khra Mannerilla oli yhteiskunnallista näkemystä ja hän pysyikin seurakunnallisella puolella. Kuriositeettina mainittakoon, että hänellä oli 6 poikaa, joista 3 asettui punaisten puolelle ja 3 valkoisten.

Yhteiskunta jakautui kahtia, sen mukana myös kirkko. Pastori Hakalaa, joka toimi kappalaisena, muisteltiin lämmöllä vankileireiltä palanneiden parissa. Myös äitini muistelee häntä lämmöllä. Hakalan omien muistelmien mukaan hän kävi kuolemantuomiotaan odottavien kanssa keskusteluja (jotka halusivat), ehkä jakoi ehtoollisenkin. Hän järjesti vankileireiltä palanneille kahvitustilaisuuden WPK:lla. Paikalla olleet arvostivat sitä, he kokivat kahvituksen kauniina eleenä. Sen sijaan voittajien puolella sitä paheksuttiin, Hakalaa uhattiin mm. harhalaukauksella. Äitini kertoman, tosin epävarman tiedon mukaan Hakala ehkä piti punaisten haudalla jonkun hartaustilaisuudenkin. Mutta Hakala joutui lähtemään täältä 1923 ja joukkohauta pysyi kiellettynä paikkana.

Hakalalla, joka kuului evankelisiin, oli yhteiskunnallista näkemystä. Nykyisellä evankelisella liikkeellä sitä taitaa olla vähemmän, jos on uskominen siihen mitä Vammalan suunnalta on kuulunut.

Syyllisyys ja häpeä leimasivat leskien ja punaorpojen elämää. He joutuivat kärsimään kauemmin, jopa lopun elämäänsä. Voittajien puolella suunniteltiin nykytermein ilmaistuna totaalista huostaanottoa. Kaikki 181 punaorpoa piti sijoittaa orpokotiin. Muuten heistä ei tulisi kunnon kansalaisia. Khra S. kirjoitti tästä pontevan kirjoituksen Lauttakylä-lehteen. Joistakin Lauttakylä-lehdessä julkaistuista koulukuvista olen päätellyt, että äitini sisaruksia on ollut sijoitettuna eri puolille Huittisia – ainakin jonkun aikaa. Niinpä enolleni holhousasiat olivat vielä myöhemminkin kauhistus.

Äitini mukaan kotoa annettiin ohjeet kenen ja keiden kanssa voi kaveerata, sama kuvio ilmeisesti toimi voittajien puolellakin. Tuomioiden langettajat ja teloittajat olivat pääsääntöisesti paikkakuntalaisia. Arkielämässä niin voittajat kuin hävinneet sekä heidän jälkeläisensä joutuivat kohtaamaan toisensa ja tekemisiin keskenään. Niinpä kun äitini kouluaikanaan kävi kirjastossa, kirjastonhoitaja säpsähti aina. Muiden kävijöiden kohdalla hän ei huomannut tällaisia säpsähdyksiä tapahtuvan. Punaisten jälkeläisten oli vaikea saada paikkakunnalta töitä. Niinpä äitini suuntasikin oitis Turun seudulle tultuaan täysi-ikäiseksi. Äitini ehkä pääsi vähemmällä kuin muut sisarukset, koska oli vain puolivuotias kun hänen isänsä murhattiin.

Sukujen piirissä on vaiettuja salaisuuksia. Niinpä eräskin mies liittyi punakaartiin. Hän joutui myöhemmin Lahden Hennalan vankileirille. Hän selvisi sieltä, ryhtyi yrittäjäksi ja tehtailijaksi. Menestyikin siinä. Hänen poikansa (joita tunnen) kuitenkin puhuvat aivan tosissaan, että isä oli punaisten vankina, vaikka hän todellisuudessa oli punainen ja valkoisten vankina.

Kansanperinteen mukaan jos vainaja ei pääse siunattuun maahan, se jää kummittelemaan. Se ei pääse taivaaseen eikä sinne missä mukavuudet ja palvelut eivät ole edelliseen verrattavia. Nämä ovat sijattomia sieluja , he eivät ole löytäneet tietä vapauteen, he ovat tavallaan jääneet ruumiinsa vankilaan, vaikka heillä ei enää ruumista olekaan. Tämä uskomus ehkä selittää sen miksi leskille oli tärkeää saada vainajan ruumis haltuunsa. Ja senkin miksi teloittajilla oli tärkeää pitää se hallussaan. Pyhään sotaan kun kuuluu myös muiston hävittäminen. Tätä sijattomien sielujen kummittelua on kestänyt 90 vuotta, mutta nyt se päättyy.

Monen vainajan omaisen pitkä ja harras toive on nyt toteutunut, kun omaisen nimi on muistomerkin yhteydessä ja kirkollinen siunaus on toimitettu. Muistomerkillä on nyt helppo käydä. Se on tavallaan saanut kasvot. Viittaan tässä arvoisan piispan kauniisiin ja syvällisiin sanoihin punaisten muistomerkin luona hetki sitten.

Tammikuussa oli Helsingissä seminaari aiheesta Kirkko ja 1918. Olin tilaisuudessa, jossa kiitettävän avoimesti tarkasteltiin kirkon osuutta vuoden 1918 tapahtumiin. Esillä oli kysymys siitä onko kirkolla tarvetta anteeksipyyntöön? Piispa Huotari viittasi siihen, että kirkko näin pantaisiin maistamaan omaa lääkettään. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin: Kuka pyytää ja keneltä? Mielestäni kansanedustaja Tuomioja oli oikeassa siinä, että anteeksipyynnöt eivät enää muuta asioita toisiksi. Parempi olisi satsata tutkimukseen ja lisätä yleistä tietämystä tapahtumista.

Mutta jos anteeksipyyntöjen linjalle mennään, niin valtiovallalla olisi enemmän syytä anteeksipyyntöihin. Sehän armahti valkoiset murhamiehet 7.12.1918. Mutta mitä minä tekisin vastaavassa tilanteessa? Missä minä olisin keväällä 1918? Kummalla puolella? Mitä tekisin? Miten tulevat sukupolvet arvioivat meitä ja meidän toimiamme 90 vuoden kuluttua?

On aika kiitosten:

  1. Haluan kiittää työväenperinneyhdistystä ja sen puuhamiehiä ja –naisia, jotka panivat hankkeen alulle ja veivät sen myös onnelliseen päätökseen. Työ ei varmaankaan ole ollut helppoa. Luntakin on varmaan tullut tupaan työn tiimellyksessä. Puuhamiehistä tapasin Jukka Kivimäen ja Otto Mastin kahvikupin ääressä Härkä-Pakarissa ensi kerran huhtikuussa 2007. Politiikkaa emme ole puhuneet.
  2. Arvoisaa piispaa ja Huittisten seurakuntaa haluan kiittää myötämielisestä ja kannustavasta suhtautumisesta hankkeelle. Iloitsen siitä sovinnollisesta uuden liiton hengestä jota olen täällä voinut aistia.
  3. Haluan kiittää myös lahjoittajia: kaupunkia, seurakuntaa, Alfred Kordelinin säätiön Huittisten rahastoa, yrityksiä sekä yksityisiä lahjoittajia. Mikään hanke ei nykymaailmassa onnistu ilman rahaa.
  4. Kaikkia muita, jotka ovat hanketta edistäneet, mutta joita en osaa tässä nimetä, haluan kiittää. Esim. lehdistöä joka on pitänyt asiaa esillä.

Mika Waltarin kerrotaan joskus todenneen: ”Hävinneillä ehkä oli sittenkin suurempi unelma.”

Kauko Puottula

Lehdistön kommentteja tilaisuudesta.
Paikallinen Lauttakylä-lehti otsikoi 26.8. uutisensa Menneisyyden kanssa sovinto
Porissa ilmestyvä Satakunnan työ kirjoitti etusivullaan 28.8. Rauhan ja sovinnon juhla Huittisissa. Sisäsivuilla kuva siunaustilaisuudesta sekä kirjoitus Katkeruus vaihtui sovintoon Huittisissa. Samasta kirjoituksesta oli hieman erilainen versio Kansan Uutisissa 27.8.2008. Satakunnan työssä oli lisäksi laaja kirjoitus Pohdintaa vuoden 1918 sodasta.

Takaisin aloitussivulle