Keskustelu jälleensyntymisestä

Aamulehdessä syyskuussa 1992
Kauko Puottula
1992

Jälleensyntymisestä käytiin vaiherikas keskustelu Aamulehdessä syyskuussa 1992. Keskustelu lähti liikkeelle astrologi Seppo Tanhuan haastattelusta 15.8.1992 samassa lehdessä. Keskustelussa käytettin kaikkiaan 12 puheenvuoroa, lisäksi aihe poiki yhden kolumnin sekä yhden alakerran.
Käyttämäni puheenvuorot 1.9. ja 23.9.1992. ovat ohessa. Lisäksi kokosin jälkimietteitä vielä kolmatta puheenvuoroa varten, mutta ne jäivät pöytälaatikkoon.
Takaisin aloitussivulle

Jälleensyntyminen kristinuskolle vieras

Aamulehti 1.9.1992, Mielipide

Aamulehden Tänään-sivulla 15.8. markkinoitiin mm. jälleensyntymisoppia. Sen johdosta nimim. Oi aikoja, oi tapoja esitti 24.8. muutamia kysymyksiä: Kuka poisti, koska ja miksi jälleensyntymisopin Raamatusta?

Kun tarkastellaan jälleensyntymisopin ja kristinuskon välistä suhdetta, on luontevinta selvittää ensin mitä kansainvälinen teosofinen seura on opettanut siitä. Jälleensyntymisoppi on teosofisen maailmankatsomuksen ehkä tärkein kulmakivi. Perustajajäsenet Blavatsky ja Olcott tutustuivat oppiin asuessaan Intiassa. Blavatsky mainitsee jälleensyntymisen ensimmäisen kerran selvästi 1879 ja perusteli sitä Intian uskonnoista ja 1800-luvun okkultismista käsin.

Blavatskyn 1891 tapahtuneen kuoleman jälkeen syntyi seurassa perintöriita. Siinä yhteydessä syntyi tarve pohtia uudelleen suhdetta kristinuskoon, mm. jäsenten rekrytoinnin helpottamiseksi. Kristinuskoa ja erityisesti Rooman kirkkoa koskeva kritiikki oli ollut varsin rajua. Niinpä William Judge esitti vuosina 1892-1894 muutaman kerran ajatuksen siitä, että alkuperäiseen kristillisyyteen kuului oppi jälleensyntymisestä (viitaten myös eräisiin UT:n kohtiin), mutta se tuomittiin kerettiläiseksi Konstantinopolissa 553 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Niin ikään Annie Besant, Blavatskyn ja Olcottin seuraaja, opetti sitä Skandinavian matkojensa yhteydessä. Suomessa sen on ensimmäisenä esittänyt Pekka Ervast (1875-1934) teoksessa Valoa kohti, 2 p. 1903.

Ervastin teoksista tämä ajatus on meillä sitten levinnyt astrologien, ufoilijoiden, parapsykologien, scientologien ym. populaariin kirjallisuuteen. Aivan viime vuosiin asti keitoksesta on nautiskeltu lähinnä asianharrastajien omissa piireissä perusteluja kyselemättä, mutta nyt sitä serveerataan jo päivälehtien palstoillakin.

Konstantinopolissa 553 pidetyssä kirkolliskokouksessa otettiin kantaa eräisiin 300 vuotta aikaisemmin kuolleen kirkkoisä Origeneen opetuksiin. Se laati useita anateemoja eli kirouksia Origeneen opetuksia vastaan, joista erään väitetään käsittelevän jälleensyntymisoppia.

"Jos joku puolustaa myyttistä sielun pre-eksistenssiä ja siitä johtuvaa kummallista uskoa kaiken ennalleen palauttamisesta (kr. apokatastasis, lat. restitutio), julistettakoon hänet pannaan."

Sielun pre-eksistenssillä, jota Origenes todella opetti, tarkoitetaan syntymää edeltävää olemassaoloa. Jälleensyntymisusko kyllä edellyttää sielun ennaltaolemista, mutta sielun ennaltaoleminen ei välttämättä johda jälleensyntymiseen. Teosofisessa kirjallisuudessa apokatastasis on käännetty ja tulkittu väärin jälleensyntymiseksi, vaikka Origeneella se tarkoitti koko ihmiskunnan ja luomakunnan palauttamista alkuperäiseen, paratiisilliseen, syntiinlankeemusta edeltäneeseen tilaan. Kirkon piti torjua tällainen kaikkien pelastumista koskeva opetus, koska se rajoitti ihmisen valinnanvapautta radikaalisti. Kyse ei siis ollut sielun palaamisesta maan päälle uuteen ruumiiseen.

Konstantinopolissa 553 ei siis pohdittu jälleensyntymistä. Sen myöntävät myös eräät muut teosofista liikettä lähellä olevat virtaukset. Niinpä antroposofian piiriin kuuluvan Kristiyhteisön teologi Rudolf Frieling (1974) toteaa, että alkukirkossa ei missään vaiheessa keskusteltu jälleensyntymisen mahdollisuudesta. Rosenkreuzilainen Max Heindel (1907) puolestaan toteaa, että Kristuksen suoranaisesta käskystä jälleensyntymistä ei ole länsimailla opetettu kuluneiden 2000 vuoden aikana. Kummatkin opettavat kuitenkin jälleensyntymistä, mutta hakevat perustelut muualta.

Kauko Puottula

AL jätti lopusta pois:

Mutta mitä Origenes sitten itse opetti jälleensyntymisestä? Matteuksen evankeliumin kommentaarissaan hän mm. pohtii Johannes Kastajan suhdetta Eliaaseen ja käsittelee siinä yhteydessä myös sielunvaellusoppia:

"Tässä kohdassa minusta ei näytä siltä, että Elian tapauksessa puhuttaisiin sielusta, eikä se sovi yhteen sielunvaellusopin kanssa, joka on vieras Jumalan kirkolle, sitä eivät ole apostolit opettaneet, eikä se esiinny Kirjoituksissa. Huomaa, että (Matteus) ei puhu Eliaan 'sielusta', jolloin sielunvaellusoppi saisi jonkinlaista tukea, vaan 'Eliaan Hengestä ja voimasta'."

Toisaalla Origenes kirjoittaa:

"Antaa niiden, jotka ovat vieraita kirkon opille, otaksua, että sielut siirtyvät ihmisten ruumiista koirien ruumiisiin. Tällaista emme löydä pyhistä Kirjoituksista lainkaan."

Jälleensyntyminen ei sovi kristinuskoon

Aamulehti 23.9.1992 Mielipide

Nimim. Wild Heart sekä Matti Luoma näyttävät närkästyneen siitä miten jälleensyntymistä on arvosteltu. Toisaalta ymmärrän ärtymyksen - onhan kritisoitu heidän maailmankatsomukseensa liittyviä pyhiä ja arvokkaita asioita. Kysymys jälleensyntymisen ja kristinuskon suhteesta on kuitenkin sen luonteinen, että on välttämätöntä edetä juurille asian selvittämiseksi. Näistä asioista tuskin kirjoitettaisiin tällä tavoin mikäli asioita ei olisi sotkettu sata vuotta sitten.

Matti Luoma esitti pitkän luettelon nimiä, joiden hän väittää aikoinaan opettaneen jälleensyntymistä tukeutuen samalla Sven Krohniin. Jälleensyntymisen tiimoilta on laadittu ainakin kolme laajaa antologiaa. Valitettavan usein jälleensyntyminen ymmärretään tavattoman laajasti. Mukaan saatetaan kelpuuttaa erilaiset kuolemattomuustoivon ilmentymät, déjà vu -kokemukset sekä kaunokirjallisuuden ja runouden fiktiiviset kuvaukset. Näistä kaikista voidaan mainiosti puhua turvautumatta jälleensyntymiseen. Tässä esitetty kritiikki sopii erityisesti Headin ja Cranstonin 1961 toimittamaan antologiaan, jota mm. Krohn on käyttänyt.

Tuollaisia nimilistoja katsellessa on kyllä syytä pitää mielessä, että vieraiden eksoottisten kansojen (kritiikitön) ihailu oli Euroopassa yleistä 1700- ja 1800-luvulla. Eikä se johtunut sielunvaelluksesta. Antologiat eivät analysoi tekstejä tarkemmin. Yleensä ei ole selvitetty miten keskeistä osaa sielunvaellus tai jälleensyntyminen näytteli kyseisen henkilön ajattelussa. Luoman esittämästä luettelosta ei näytä löytyvän Hitleriä. Eiköhän sieltäkin jälleensyntyminen löydy, kunhan riittävän tarkasti tutkitaan.

Opit karmasta ja jälleensyntymisestä ovat niin keskeisiä intialaisessa ajattelussa, ettei mikään uskonnollinen opettaja ole katsonut voivansa niistä luopua. Vastaavanlaisia peruspilareita, jotka olisivat samassa mitassa vaikuttaneet länsimaiseen ajatteluun on vaikea löytää, vaikka apuun kutsuttaisiin Platon ja Aristoteles.

Jälleensyntyminen voi myös toimia vallan ja itsepetoksen välikappaleena. Intiassa se aikoinaan ylläpiti kastilaitosta ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Niinpä se koettiinkin ahdistusta ja kärsimystä aiheuttavana pakollisena kuviona, josta piti päästä keinolla jos toisella irti. Eivätköhän papit olleet hierarkian huipulla sielläkin? Länsimailla jälleensyntymistä kuitenkin esitellään pelastuksen tienä, joka tuo vapahduksen.

Jälleensyntymisusko voi myös olla vain toiveajattelua ja pakoa todellisuudesta. Ei ehkä osata kohdata ja käsitellä edessä olevia ongelmia, vaan projisoidaan ne kaukaiseen tulevaisuuteen pois nykyhetkestä. Näin toivotaan saatavan aikalisää. Uskomalla jälleensyntymiseen kritisoidaan samalla kirkkoa ja sen edustamaa uskontulkintaa, kuten Luomakin osoitti. Tähtäimessä ovat tällöin mm. sijaissovitus, lunastus ja syntien anteeksisaaminen.

Krohn on tarkastellut jälleensyntymistä idän ja lännen ajattelua yhdistävänä elementtinä. Mielestäni hän ei ole onnistunut tehtävässään vakuuttavasti. On hyvä, että kulttuurien välille luodaan kontakteja ja pyritään lisäämään keskinäistä ymmärtämystä, mutta yhtäläisyyksien etsimisen ohella on myös etsittävä erottavia tekijöitä. Kristillinen ylösnousemususko on funktionaalinen vaihtoehto jälleensyntymiselle. Sen myönsi aikoinaan myös Pekka Ervast.

Vaikka dogmien tasolla on erilaisuutta, niiden takaa olisi etsittävä yhteisiä arvoja ja tavoitteita, jollainen voisi olla vaikkapa yhteinen ihmisyys. Se kuitenkin edellyttää vakavaa filosofista pohdiskelua, johon esim. Luoma olisi mies paikallaan.

Kauko Puottula

Jälkimietteitä

Kiinnostus jälleensyntymiseen on meillä seurannut kausivaihteluita. Kun Reima Kampman julkaisi sivupersoonia koskevat tutkimuksensa 1973, innokkaimmat löysivät niistä oitis todisteen jälleensyntymiselle. Kampman itse kuitenkin sanoutui niistä irti. Rauni-Leena Luukasen julkaisema bestseller Kuolemaa ei ole 1982, jota myös "Luukasen evankeliumiksi" kutsutaan, mursi patoja. Nyt virinnyt kiinnostus jälleensyntymiseen on varsin helppoa tulkita laman tappamisyritykseksi.

Keskustelussa on unohtunut kysymys siitä minkälaisissa olosuhteissa usko jälleensyntymiseen voi ylipäätään syntyä. Ensinnäkin se edellyttää ruumiista riippumattoman sielun olemassaoloa. Toiseksi, vaeltelemaan taipuvaista sielua, joka siirtyy toisiin maallisiin olomuotoihin (ihmisiin, eläimiin, kasveihin jne). Kolmanneksi, on määriteltävä hyvien ja pahojen ihmisten erilaiset kohtalot kuolemanjälkeisessä elämässä ja uudessa ruumiillistumisessa.

Sielunvaelluksesta on olemassa monta versiota. Inkarnoituuko sielu heti kuolinhetkellä uuteen olentoon, tai vasta tuhannen vuoden päästä (Platon, Valtio). Joissakin versioissa sielu voi tarvittaessa siirtyä eläimeenkin, toisissa ei missään tapauksessa. Tapahtuuko reinkarnaatio tässä maailmassa ja ajassa, vai toiseen maailmaan ja aikaan.

Sielunvaellus ja jälleensyntyminen ovat olleet intialaisessa filosofiassa hyvin keskeisiä ja koko elämän kattavia asioita. Mikä vaikutus niillä mahtaisi olla esim. kriminaalipolitiikkaan tai vaikkapa tupo-neuvotteluihin?

Origenes opetti ruumiitonta pre-eksistenssiä ja varovaisesti myös kaikkien pelastusta aikojen päätyttyä, mutta sielunvaelluksen hän torjuu, varsinkin vaelluksen eläinruumiisiin. Kun kristinuskon vastustajana esiintynyt Kelsos (n. 178) väitti, että kristillinen ylösnousemususko ja sielunvaellus ovat yhtä ja samaa, kielsi Origenes tämän identifikaation. Kristinusko ei opeta jälkimmäistä.

Minucius Felix ja Tertullianus (molemmat noin 200) tosin myöntävät, että platonismin ja gnostilaisuuden kuolemattomuusopit sielunvaellusoppeineen ovat puoli totuutta. Lupaavathan ne pelastuksen ihmisen toiselle puolikkaalle eli sielulle. Ne takaavat sielun identiteetin säilymisen ikuisesti. Vain kristillinen evankeliumi lupaa mainittujen auktoreiden mukaan pelastuksen koko ihmiselle, koska ruumiillekin luvataan ylösnousemus. Tämän pitemmälle varhaiskristillisyys ei sitten sielunvaellusopin kohdalla joustakaan.

Että jälleensyntyminen ja kristinuskon keskeiset opit ovat keskenään ristiriidassa on monelle nykypäivän ihmiselle hämärää. Näin ei suinkaan ollut tilanne Pekka Ervastin kohdalla. Hän oli selvästi tietoinen niiden välisestä jännityksestä.

Platonismi esiintyi ensimmäisinä vuosisatoina merkittävänä kristinuskon kilpailijana. Kristinusko joutui dialogiin sen kanssa. Siitä kertoo mm. Raamatun ulkopuolinen apokryfinen kirjallisuus. Platonistinen traditio katkesi keskiajalla. Merkittävinä virstanpylväinä on mainittava Platonin akatemian sulkeminen 529 sekä Origeneen opetusten saama tuomio Konstantinopolissa. Konstantinopolin kirkolliskokouksen 553 päätökset olivat tuhannen vuotta kateissa, kunnes löytyivät latinankielisinä käännöksinä 1567. Cambridgen platonistit olivat niistä erityisen kiinnostuneita, koska heitä kiinnosti kysymys sielun pre-eksistenssin mahdollisuudesta. Kiinnostus virisi uudelleen 1800-luvulla.

Asiakirjojen arkistointia koskevia direktiivejä ei vielä tuohon aikaan ollut. Niinpä useimmista vanhoista teoksista puuttuvat alkuperäiset käsikirjoitukset. Ahkerimmin käytössä olleita kopioitiin ja käännettiin muille kielille, mm. kreikaksi, latinaksi, syyriaksi, arabiaksi, koptiksi, etiopiaksi, armeniaksi, georgiaksi, slaaviksi, gootiksi jne. ja ovat sitä kautta säilyneet myös jälkipolville.

Nimim. Wild Heartin kirjoitus vilisi virheellisiä historiallisia tietoja. Pääasiassa ne ovat lähtöisin 1800-luvulta, jolloin Raamatun kriittinen tutkimus otti haparoivia ensiaskeliaan. Nykyinen tutkimus on jo näistä lastentaudeista selvinnyt, mutta mm. teosofian ja marxilaisuuden klassikoiden ansiosta ne yhä elävät. Noita väitteitä on ehtimiseen toistettu vuosien mittaan, mm. Ultrassa.

Teosofisen ajattelun tunteminen on tärkeää, koska se auttaa ymmärtämään myös New Agea. Erich von Däniken on tehnyt rutkasti rahaa mielikuvituksellisilla sepustuksillaan ja täyttämällä Raamatun ufoilla ja humanoideilla.

Eivät kaikki kirkolliskokoukset ole tutkineet Raamattua sakset ja liimapurkki kädessään, vaikka tammikuussa 1992 poistettiinkin perkele Raamatusta.

Kauko Puottula
Takaisin aloitussivulle